retkeily | - Part 2

Pallas-Yllästunturi retki

Pallastunturin kansallispuisto oli ensimmäisiä suomessa perustettuja kansallispuistoja. Myöhemmin siihen liitettiin vielä Yllästunturi alueineen, minne tämänkertainen retkeni ei kuitenkaan suuntaudu. 55 km pituinen Pallas-Hetta on Suomen suosituimpia vaellusreittejä ja sitähän minäkin pääosin seurasin. Lähden innokkaasti tutustumaan alueen luontoon Juhannusta edeltävällä viikoilla.

Alkaa lannistavan pitkä nousu karua rinnettä pitkin. Korkeammalla kova myötätuuli antoi minulle vauhtia ylämäessä. Taisin ohittaa taivaskeron sillä käymättä. Kero tarkoittaa huippua ja kuru tunturien välistä laaksoa. Vaellusreitti oli kuin vuoristorataa pitkine nousuineen ja laskuineen. Korkealla puurajan yläpuolella on paljaita lakia ja kivikkoa, kanervikkoa ja varpuja. Kitukasvuisten puiden vyöhyke muuttuu vähitellen metsäksi. Tunturien välissä on lehtomaisia alueita, joissa kasvaa saniaisia ja hopeanhohtoisia pajukkoja, ja soita.

Minulla on taskulintukirja mukana ja määritän siitä heti havaintojeni kohteet. Niittykirvinen oli tunturien alempien rinteiden tyypillinen asukas. Kapustarinta ja pikkukuovi olivat tavallisimmat kahlaajat ylempänä tuntureilla. Kapustarintojen haikea viheltely loi oman tunnelmansa, siihen sekoittuivat pikkukuovin kuuluvat huutosarjat. Osaksi tunnistamattomista äänistä tietää, että tunturi on täynnä elämää, vaikka mitään ei aina näykään. Puurajan alapuolella kuuluu järripeippojen tyytyväinen surina.

Rihmakuru, yöpymispaikka, oli viehättävä suojainen vaivaiskoivuinen tasanne. Puroista sai raikasta juomakelpoista vettä. Nuotiotulilla seurassani on ensin valokuvausta harrastava mies ja sitten lintumies, joten juttua piisasi. Ja kaikkien muidenkin kanssa yhteistä oli ainakin retkeily.

Seuraavan päivän vaellus tuo minut Hotel Montellille, joka on pieni ränsistynyt autiotupa, virallisesti Montellin maja. Ajattelin kiertää Vuontisjärven ympäri ja suuntasin alas laaksoon. Pensasvyöhykkeellä näin ensimmäisen kiirunan, joka oli suurelta osin tumma koiras. Sillä oli komea oranssin punainen silmäkulma.

Rantatiellä kookas, vanttera, vaalea ja isosarvinen koiras poronjässikkä on tulossa suuntaani. Etelän mies ja poro kohtaavat. Olen yllättynyt ja hämmentynyt mitä pitäisi tehdä. Katselen sopivaa puuta mihin voisi tarvittaessa kiivetä turvaan. Poro on samalla tavalla hämmentynyt. Päätän istua paikallani ja pysyä rauhallisena ja puhua jotain. Niinpä poro kulkee hiekkatietä pitkin ohitseni. Järven ympäri ei päässyt kesällä, reitti kulki suoraan upottavalle suolle. Palasin siis lähes samaa reittiä takaisin ylös, sillä kertaa osittain puron vartta seuraten.

Majalla en taaskaan seurannut pääreittiä vaan lähdin oikealle menevää puutolpin merkittyä polkua. Vähän matkan päästä kunnollinen polku kuitenkin päättyi. Päädyin tarpomaan kanervikossa ja matalassa pajukossa tunturin oikeaa laitaa, josta oli hyvä näkymä soiselle erämaavyöhykkeelle. Toisella puolella tunturia tavoitin pääreitin juuri ennen poroaitaa. Päätin seurata pääreittiä toistaiseksi. Viittoja kannattaa lukea tarkasti. Talvireitin viitassa on hiihtäjän kuva ja kesäreitin viitassa patikoijan, niin yksinkertaista se on.

Matkalla olin havainnut muutamia vaaleita pieniä sinisiipisiä ja muutamia hopeatäpliä, joiden laji jäi tuntemattomaksi, koska alasiipiä ei näy. Oli yllätys nähdä tuntureilla amiraali. Vaaleita kaali- ja keltaperhosia ei muuten näkynyt lainkaan koko reissun aikana.

Paljakalla kohtaan toisen kiirunan. Se oli peloton, se lähti hiljalleen kävelemään vain muutaman metrin päästä matalasti kotkottaen. Se oli lähes valkoinen naaras. Melko samannäköinen ruskehtavampi riekko elää tiettävästi alempana metsikössä.

Pienen pienet päivällä lentävät yökköset, kuten tunnistamani harmaa ja vaaleatakasiipinen valkonopsayökkönen ja myös mahdollisesti samankaltainen rakkayökkönen, pörräsivät kaikkialla. Pienellä osalla oli tummat etusiivet, joissa oli täplä, ja keltaista takasiivissä. Kanervayökkönen ja herttayökkönen ovat sellaisia ja ne esiintyvät myös pohjoisessa.

Sää oli kirkas. Iltaa kohti aurinko paistoi suoraan naamaan monosuunnasta. Varpujen ja suopursujen keskellä lentelee nokiperhonen. On katsottava tarkemmin. Se on arka. En edes yritä ottaa kuvaa. Kiikarit ovat oiva apu tunnistuksessa. Se on muuten ruskea, mutta etusiivissä on komeat oranssit täplät. Takasiivet ovat kokonaan ruskeat. Perhonen on minulle uusi tuttavuus. Otan tuntomerkit ylös. Myöhemmin kirjasta selvitän, että se on kairanokiperhonen.

Hannukuru on laaja leiripaikka suunnilleen puolivälissä reittiä. Tilaa oli vaikka kokonaiselle armeijalle. Oli varaustupia, sauna, kota ja autiotupa.

Pystytän teltan nuotiopaikan ja kaivon läheisyyteen lammen rannalle. Sen lintuasukkaita ovat ainakin valkoviklo, liro, taivaanvuohi sekä haapana poikasineen.

Seuraavana päivänä Pahakurun autiotuvan jälkeen ukkonen oli aivan päällä täysin autiolla paikalla. Selvisin säikähdyksellä ainoastaan yhdestä salamasta.

Sinirinnan monipuolista laulua olin kuullut jo monta kertaa, mutta en ollut vielä onnistunut näkemään sitä. Kuulin jälleen tavallisuudesta poikkeavia ääniä, joissa oli mukana kuin puron solinaa. Kyseessä täytyi olla tämä taidokas laulaja ja matkija, jota myös lapin satakieleksi kutsutaan. Levähdän sillä kohdin missä se oli laulanut. Yhtäkkiä sinirinta lentää pienen männyn latvaan muutamien metrien päähän ja alkaa esitellä laulutaitojaan. Käännän vain päätäni, muuten en uskalla liikkua. Se on selvästi koiras koska rinta oli voimakkaan sininen. Tämä oli aivan huippujuttu!

Myöhemmin jonkin matkan päässä näen vaalean linnun, joka näytti tiiralta. Ihmettelin mitä se tunturissa tekisi koska siellä ei ole kalojakaan. Katson kiikareilla: linnun yläpuoli on harmahtava, se lekutteli paikallaan kuin haukka ja siellä on tasapyrstön päässä pitkä jouhi. Kyseessä ei voinut olla mikään muu kuin tunturikihu, josta tapaamani lintumies oli puhunut. Se pyydystelee tunturissa myyriä. Jälleen uusi laji elämänpinnoihin ja vuosipinnoihin.

Huilasin vähän aikaa Sioskurun tuvalla. Päätin lähteä vielä 8 km osuudelle Pyhäkuruun koska valoisaa aikaa riitti (vaikka jälkeenpäin ajatellen ei olisi pitänyt).

Jälleen ihmeellinen luonto yllättää: näen kolme komeaa siilikehrääjää samassa paikassa, yksi niistä on jo pörräämässä jonnekin. Laji oli minulle tuntematon. Etusiivissä vaihtelevat punertavat ja vaaleat kirjailut. Nuorena kerätyssä perhoskokoelmassani sitä ei ainakaan ollut. Kyseessä täytyi olla naaraan houkuttelemat koiraat. Otin onnistuneet kuvat taskukamerallani. Myöhemmin selvitin lajin: harvinainen lapinsiilikäs. (18.6. 2018)

Alkaa ripotella vettä. Komea sateenkaari ilmestyy tulosuuntaani. Myöhemmin toisen kerran taakse vilkaistuani se oli tullut lähemmäksi. Ajattelin sen tuovan onnea. Pyhäkeron laella on jo helvetillinen tuuli ja kaatosade päällä. Kivitornin kupeessa oli jykevä kivi istuin, paikka suojasi tuulelta mutta ei sateelta. Taivas on kauttaaltaan synkeä. En voi jäädä rankkasateeseen lepäämään ja kylmettymään. On jatkettava matkaa. Alkaa pitkä laskeutuminen alas kivikkoista polkua, missä piti varoa liukastumista ja nilkan nyrjähtämistä. Jokainen askel piti katsoa hyvin tarkkaan. Oikean jalan nilkan alue alkaa jäytää, jalkapohjassa ollut kivulias halkeama haava sai varmaan aikaan ylimääräistä jännitystä siihen. Tätä ennen olin jo vaeltanut Pyhä-Luostolla. Syke on korkea. Olin äärirajoilla. (Jälkeenpäin ajatelleen olisi ollut parempi levätä sateessakin eikä jatkaa suoraan tuvalle.) Ns. vedenpitävä drymax retkeilyasu ei todellakaan pidä sadetta. Siitä voi sanoa että se ei kerää vettä kuin sieni. Se suojaa kyllä tuulelta.

Pyhäkurun autiotuvalla pistän tavarat kuivumaan. Siellä majaili se Lapissa paljon retkeillyt valokuvausta harrastava mies, jonka olin tavannut aikaisemmin. Aamulla leirinuotiolla kahvi maistuu taivaalliselta. Jutustelen muiden retkeilijöiden kanssa. Itsekseen vaeltavia naisiakin on. Pian toteutuu toinenkin toive: ruskeapäinen lapintiainen pyrähtää läheiseen mäntyyn. Sitäkään en ollut ennen nähnyt. Myöhemmin kuukkeli ilmestyi. Tarjosin sille palan suklaakeksiä. Jonkin ajan kuluttua paikalle tuli kokonainen parvi ja yksi niistä lensi suoraan kohti hujahtaen pääni yläpuolelta, varmaan se sama jolle olin antanut keksiä.

Viivyn koko päivän ja nukun hyvin vielä toisenkin yön autiotuvan laverilla neljän muun melko tuntemattoman ihmisen kanssa. Lepopäivän jälkeen jalka kestää taukoja pitäen noin 7 km matkan ulos puistosta. Saavun järven rannalle. Kartassa mainittua kotaa ei näkynyt enkä kipeällä jalalle ruvennut sitä etsiskelemään. Vettä sataa. En ollut varma mitä tehdä. Jäädäkö kalastelemaan? Kuinka kauan venettä pitäisi odottaa? Nuotiopaikkoja löytyy. Niissä on jo valmiina märkiä puita. Päätän ainakin kokeilla tulen tekoa märässä kelissä. Mistä löytyisi kuivaa puuta ja sytykkeitä? Männyn kuolleet alaoksat ovat kuivia, tuohta koivun kyljestä sytykkeeksi. Nuotion sytyttäminen sateessa oli melko helppoa, komeat roihut lämmittivät ja kuivattivat mukavasti uinnin jälkeen. Se on tärkeä retkeily- ja selviytymistaito ja onnistuminen paransi itseluottamustani. Laiturille ilmestyy ääntelevä tiira. Kiikarit esiin. Koska Lapissa ollaan se voisi hyvinkin olla lapintiira. Katson tuntomerkkejä, kyllä, nokka on kauttaaltaan verenpunainen eikä se ole kärjestä musta kuten kalatiiralla. Pyrstö on pitkä. Vielä yksi uusi laji. Paikalle tulee pari muuta retkeilijää ja venekyyti saapuu. Pääsemme Hettaan järven toiselle laidalle. Luontokeskuksessa saan vielä uutta tietoa alueen eliöstöstä ja opin että Pallastuntureilla on maailman (ei ainoastaan Suomen) puhtain ilma. Tavallisista lajeista ainakin pulmunen ja tunturisopuli jäivät tämänkertaisella retkelläni näkemättä.

Olen Jyppyrän laavussa yötä. Sieltä on hyvä näköala alas järvelle. Kuukkeleita tuli sinnekin. On kylmä sää, aamulla kaupalla oli kuusi astetta. Vettä sataa jatkuvasti. Selvitän linja-auton aikataulun, alan pakata ja siivoan kaikki roskat laavusta. Reiteillä useimmat retkeilijät olivat suomalaisia ja vieläpä suomenkielisiä. Ehdin jo ihmetellä missä olivat Lapin siirtolaiset. Juuri ennen lähtöä laavun näköalapaikan valtaa lauma pakolaisia Irakista ja ties mistä. Lännen ja Yhdysvaltojen imperialismin ja uuskolonialismin karuja seurauksia emme voi paeta minnekään. Sotakone tuhoaa, tappaa ja ajaa ihmiset juuriltaan. Tietyt ylikansalliset suuryritykset ja pieni miljonäärien joukko hyötyvät taloudellisesti, maapallon enemmistö kärsii haitat. Paluumatkalla bussissa kuuntelen Joe Satriania, koska se on niin innostavaa ja koskettavaa matkamusiikkia.

Etelä-Konneveden kansallispuisto retki

Juhannuspäivänä 2017 aloitin retken pyöräillen kohti Etelä-Konneveden kansallispuistoa. Poljin reittiä Jyväskylä-Laukaa-Konnevesi. Konnevedellä kävin näyttävässä kotiseutumuseossa, jossa oli paljon vanhoja puurakennuksia. Sieltä oli vielä perille varmaan 35 km. Matka oli suureksi osaksi tylsää, tuskaista jyystämistä painavalla ja vanhalla DBS Cruiserilla. Loppua kohti maisemat onneksi paranivat vesistöjen myötä, mutta ylämäet muuttuivat raskaammiksi. Illalla perillä puistossa menin ensimmäiseksi uimaan Vuori-Kalajan lammelle, jonka vesi oli virkistävän viileää. Lammen rannat olivat täynnä sammakonpoikasia ja siinä oli erittäin kirkas vesi. Opastaulu kertoi, että alkuperäiseen lajistoomme kuuluva jokirapu elelee siinä. Keitän vettä juotavaksi eikä sen tympeä ja savuinen maku haittaa minua yhtään. Kokoan telttani veden rajaan. Yöllä sade rapisee sen kattoon.

Etelä-Konneveden kansallispuisto on perustettu vuonna 2014. Kaikki onkin aivan uutta: kodat, laavut, liiterit, kyltit, opastaulut, pitkospuut, tulentekopaikat ja venelaiturit.

Ensimmäisen vaelluspäivän sää näyttäytyy hyvin harmaana ja tihkusateisena. Pakostakin alkaa miettiä tuleeko retkestä lainkaan mukava ja onnistunut. Aikomukseni on alkuun tehdä ainakin jonkinlainen lyhyehkö kierros. Kuljen lammen rantaa ja ihailen sen toisella puolella kohoavia jyrkkiä kallioita. Mystinen paikka on jäänyt erilleen muusta maailmasta eivätkä edes kävijät pysty sen rauhaa rikkomaan. Jyrkkä ja korkea kallioseinämä on kuin vuorenpeikkojen kerrostalo. Entisellä Karjalan evakon metsätilalla on jäljellä pikkuruinen mökki, jossa on vain yksi huone. Sen ympärillä on vanhaa metsää, kaatuneita puita ja hyvin suuria vanhoja haapoja, jossa liito-orava asustelee. Kamera varoittaa patterien loppumisesta (vielä yhdet käytetyt on jäljellä). Kaikki kasvikuvat pitää jättää väliin jos aion saada edes maisemakuvia. Yleensä retkillä unohtuu aina jotain.

On ihanaa kulkea avojaloin pitkästä aikaa. Se tuntui hyvin luonnolliselta, aivan kuin olisin kävellyt niin aina enkä vain lapsena, maalla ja säännöllisesti toissakesästä lähtien. Ehkäpä jalkapohjien kautta syntyy myös yhteys apina esi-isiimme. Otan vielä paidankin pois ja tunnen olevani kuin Tarzan. Aurinko tulee vähitellen iltapäivällä esiin. Koko loppupäivän onkin erittäin hieno sää. Kipuan Loukkuvuorelle, josta onkin aivan huikeat näköalat Konnevedelle ja kansallispuiston ylitse. Olen aivan liikuttunut. Pitää paikkansa että huipulla tuulee. Maisema on lähes Kolin vaarojen veroinen. Kamerani kuvat eivät voi sitä toistaa eivätkä näyttää.

Päätän seurata n. 13 km pituista Kolmen vuoren kierrosta loppuun saakka. Saavun Enonrantaan, missä on kota ja venelaituri. Sen jälkeen polku seurailee rantaa pitkät matkat. Nautin kalloista ja hienoista järvinäkymistä. Vastaan tulee vielä toinenkin vuori, josta on melkein yhtä hieno näköala. Keskilahdessa on tulenteko paikka, jossa istuskelen vähän aikaa. Jatkan vaellusta hienoissa rantamaisemissa, käyn uimassa sopivalta kallioilta. Kohtasin reitilläni vain harvoja muita kulkijoita. Myöhemmin saavun Kitulammelle. Alkaa hämärtää ja sadella, yksi vuori jää välistä. Perillä lähtöpisteessä tutussa telttapaikassa katselen illalla mittariperhosten lentoa veden yllä. Veden pinnalla taas souti eri kokoisia vesimittareita. Yöllä sadetta tulee taas kunnolla. Jos teltan kattoon koski päällä tai jaloilla vesi tihkui sisään.

Lähtöpäivän aamuna rannassa kuuluu jonkin kahlaajan voimakas nopea kymmenen sarja tru tru tru. Myöhemmin kuuntelin Luontoportti sivustolta läpi kurpat ja kurmitsat eikä vastaavaa löytynyt. Vielä ennen lähtöä opin tunnistamaan kuvataulun opastuksella uuden viehättävän sinisen kukkakasvin, lehtoakileijan.

Kansallispuisto ylitti reippaasti kaikki odotukseni. Vaeltajalle alue on paikoin varsin rotkoista ja jylhää. Veneilijälle puisto tarjoaa vielä enemmän mahdollisuuksia. Keski- Suomen kansallispuistoista se kuuluu ehdottomasti kärkeen.

Paluumatkalle pyöräilen toiseen suuntaan hiekkatietä kohti Myhinpäätä. Kumi puhki, mukana ei ole työkaluja eikä varakumia. Nopea lähtö, otin tietoisen riskin. Kuopio – Jyväskylä moottoritie on onneksi lähellä. Odotan pikavuoropysäkillä kyytiä kaksi tuntia.

Pyhä-Häkin kansallispuisto retki

Suuntasin Pyhä-Häkin kansallispuistoon maaliskuun loppupuolella 2017. Bussimatkalla kohti Saarijärveä näin vuoden ensimmäiset joutsenet pellolla ruokailemassa ja sorsia sulapaikassa. Saarijärveltä pyöräilin Viitasaarelle menevää tietä 21 km matkan. Puiston lähtöpisteessä tutkin opastauluja, koska aina voi oppia jotain uutta. Niissä alueen lajeista huomiotani kiinnittävät erityisesti metsäsopuli, kuukkeli, pikkusieppo, pohjanlepakko ja kauan sitten tavattu perhonen Idänsiilikäs. Metsäsopulista en ollut koskaan kuullutkaan, tiesin vain tunturisopulin. Toivoin kovasti näkeväni kuukkelin, toiveeni ei kuitenkaan tullut toteutumaan.

Satumainen ikimetsä alkaa heti sisääntuloportin jälkeen: keloja, naavan peittämiä puita ja palokoroja. Puistosta suunnilleen puolet on vanhaa metsää ja puolet suota. Sää oli tuulinen ja aurinkoinen ja paluupäivänä pilvinen. Polut olivat suureksi osaksi jäässä, piti kävellä hyvin varovaisesti. Otin kuvia. Havumetsässä oli aika varjoisaa. Matkan varrella istuskelin auringossa lämmittelemässä muutaman kerran soiden laidalla. Poimin kirpeytensä menettäneitä puolukoita ja pureskelin havunneulasia.

Olin käynyt puistossa aikaisemmin kauan kauan sitten kouluaikoina päiväretkellä luokkatoverini kanssa. Pyhä-Häkki oli itse asiassa ensimmäinen kansallispuisto missä olin koskaan vieraillut. Minulla on joitain hämäriä muistikuvia soista, keloista ja mustuneista puunrungoista. Tuosta retkestä on jossain tallella mustavalkoisia valokuvia (tai ainakin negatiiveja). Reitin varrelta löysin muutaman paikan, jotka muistin ensimmäiseltä kerralta ja joita olin silloin kuvannut.

Puiston tärkeimmät nähtävyydet olivat iso puu 1 ja 2. Ne olivat valtavia keloja, niiden ympärysmitta yli 2 metriä ja ne olivat syntyneet 1500 ja 1600 luvuilla.

Ylläni oli kirpputorilta halvalla ostettu Halti retkeily asu, johon sisältyi housut ja takki. Sen pitäisi olla tuulen ja veden pitävä. En ole sitä vielä kovin paljoa ehtinyt käyttää ja testata. Monine taskuineen ja tuuletusvetoketjuineen se on ehkä paras kirpputori ostokseni koskaan. Sen jälkeen löysin myös toisesta paikasta vielä lyhyille retkille sopivan kokoisen Halti rinkan, joka oli minulla nyt ensimmäistä kertaa käytössä. Siihen en kuitenkaan tullut olemaan tyytyväinen. Ylimmäksi kiinnitetty makuupussi oli aina vaan vinossa korjausyrityksistäni huolimatta, mikä ärsytti minua lähes koko reissun ajan. Jotain vikaa rinkassa näytti olevan symmetrian ja tasapainon suhteen.

Matkalla aloin miettiä tulen tekoa. Minua alkoi huolestuttaa koska muistin että askissa ei luultavasti ole montaakaan tikkua ja että ne olivat jo kerran kastuneita ja huonoja. Käytin tikkuja viimeksi kesällä. Pakatessa tarkistin vain että tulitikku aski oli mukana sekalaisten tarvikkeiden pussissa. Retkelle lähtiessä pakkaamisessa on paljon muistettavaa. Lähes aina jotain puutteita ilmenee tai jotain unohtuu kokonaan. Minun oli heti paikalla tarkistettava asia. Todellakin minulla oli vain neljä huonokuntoista tikkua ja kulunut aski. Se menettelisi vielä kesällä mutta talvella tilanne on jo vakavampi. Illalla saavun Kotajärvelle, jossa on katos ja tulentekopaikka. Sinne oli matkaa vähän alle 5 km. Etsin vielä turhaan katoksen alta olisiko joku jättänyt tai pudottanut sinne tulitikkuja. Käytin ensin kolme huonointa tikkua. Ensimmäisellä lähti lupaavat kipinät, kaksi seuraavaa ei mitään, askin raapaisupinta vain kului. Olin jo alistunut ja luopunut ja valmis yrittämään jotenkin selviytyä yöstä. Paras tikku oli kuitenkin vielä jäljellä. Se leimahtikin kunnolla ja tuohet syttyivät iloisesti. Puhaltelin liekkiä vähitellen suuremmaksi. Mikä helpotus! Hip hei!

Tähden tulivat esiin ja ne näkyivät yhä selkeämmin illan mittaan. Taivaalla tuikki valkoisia ja oransseja tähtiä ja tähtisumuja. Siellä ne ovat päivälläkin säteilemässä vaikka emme niitä huomaa.

Minulla on Retki -15 makuupussi, jonka mukavuusalue on – 5. Talviaikaan en ollut koskaan ennen yöpynyt ulkona. Hanki oli kovaa ja kantavaa ja yöllä huurua nousi suusta. Seuraavana päivänä hiihtäjä kertoi, että pakkasta olisi ollut -6 astetta. Edes tulen ääressä katoksen alla ei ollut koko aikaa tarpeeksi lämmintä ja mukavaa. Aina kun meinasin nukahtaa, alkoi palella koska tuli oli hiipumassa. Puita piti polttaa koko yö. Niitä oli lisättävä vähintään parin tunnin välein. Hain niitä liiteristä pilkkopimeässä. Katoksen ympärillä maa oli jään peitossa, piti varoa liukastumista. En saanut nukuttua koko yönä

Jos viimeinen tikku ei olisi syttynyt edessä olisi ollut vieläkin paljon epämukavampi yö. Olisi pitänyt laittaa kaikki loputkin vaatekappaleet päälle (niitä vielä oli sentään varalla) ja nousta ajoittain keskellä yötä tekemään lämmittäviä hyppelyjä ja kuntoharjoituksia. Onneksi vältyin siltä. Meinasin tehdä pahan virheen. Opetus: talvella retkeillessä tulentekovälineet ovat ehdottoman tärkeät, jopa elintärkeät.

Vihdoin aamu valkeni. Järven toiselta puolelta kuului teerien kujerrusta ja lähistöltä palokärkien huutosarjoja. Myöhemmin näin kaksi sellaista lentävän peräjälkeen. Oloni on unettoman yön jälkeen sumuinen. Päätän lähteä kotiin aiotun puolta pidemmän retken sijaan, eihän minulla ei ole tulitikkuja seuraavaa iltaakaan varten. On epävarmaa jäädä pummaamaan niitä. Toisiin kävijöihin törmää vain harvoin. Vaellan parin kilometrin matkaa kohti lähtöpistettä. Vanhassa metsikössä polun ylitse lentää kookas ruskeankirjava lintu. En ehtinyt tunnistaa sitä. Se olisi voinut olla koppelo, pöllö kuten huuhkaja tai esim. hiirihaukka. Se lensi äänettömästi, siis ei ryminällä kuten kanalinnut yleensä. Uutta lunta oli satanut. Eläinten jäljet näkyivät siinä hyvin selvästi. Huomasin huomattavan isojen, miehen nyrkin kokoisten pyöreiden jälkien jonon. Ne herättivät erämaassa todella kunnioitusta, voisihan itse otus olla lähistöllä vieläkin. Ympärillä ei näkynyt kenkien jälkiä joten koira se tuskin oli. Ensimmäisenä mieleen tulivat ahma ja ilves. Tutkin myöhemmin kotona asiaa jälkikirjasta. Sen perusteella ehdokkaiksi jäivät ilves, susi ja mahdollisesti vielä ahma, joiden jäljet ovat vastaavan kokoiset, noin kymmenensenttiset. Kissa ja koiraeläimillä on neljä varvasta, kuvan jäljissä niitä näyttäisi olevan liikaa. Eläimet astuvat usein omiin jälkiinsä, mikä selittäisi asiaa. Jälkien täsmällinen tunnistaminen ei helppoa. Kahdessa muussa ottamassani kuvassa on mielestäni oravan ja ketun jäljet. En ole täysin tyytyväinen lyhyeksi jääneeseen retkeeni, mutta arvokasta kokemusta ja hyvän opetuksen se ainakin antoi.

Pyhä-Häkki on todellinen helmi keskisessä Suomessa. Kaikista vierailemistani kansallispuistoista se on minulle läheisin ja rakkain, ja tulee varmaankin aina olemaan.

Kolin kansallispuisto retki

Matkustin Kolin kansallispuistoon syyskuun alkupuolella. Hain kellarista vanhan vihreän Savotta putkirinkan, jonne mahtuu enemmän vaatetta ja tavaraa. Hankin myös kylmemmille ilmoille sopivan paksumman makuupussin. Menin bussilla Joensuuhun, missä vaihdoin pohjoiseen menevään linjaan, joka kulki Kontiolahden ampumahiihtokeskuksen (Hyvä Kaisa Mäkäräinen ja Mari Laukkanen!) ohitse Kolinportille. Ylös Kolin huipulle pääsi kätevästi kiskohissillä. Luontokeskuksesta en löytänyt ilmaista karttaa. Siksi en oikein voinut suunnitella kunnolla kierrostani yöpymispaikkoineen. Tutkin seinällä olevaa karttaa ja koetin painaa mieleeni tärkeimpiä etappeja. Lähdin vain menemään, täytyyhän siellä matkan varrella olla opasteita. Käytin sandaaleja koska oli jo kylmä. Näkymät huipulta olivat päätähuimaavia. Olin keskellä kansallismaisemaamme. Sieltä ovat hakeneet innoitusta Gallen-Gallela, Sibelius ja Järnefelt. Ukko-Koli avautui itään Pieliselle ja Akka-Koli länteen. Paha-Koli oli joku jääkauden muovaama jyrkkä kallio. Huipun tuntumassa on vanhaa aarnimetsää keloineen. Empä sellaista paljoa muualla puistossa nähnyt. On hienoa, että puisto ulottuu myös Pielisen alhaalla näkyviin moniin saariin.

Vaaralta alaspäin oli helppoa kulkea. Matkalla oli näin monta hoidettua ahoa kuten Ikolanaho ja Mäkränaho. Tähän aikaan vuodesta ne olivat vain ruohoaukioita. Luontokeskuksen Koli kuvakirjassa ne näyttäytyivät täydessä kukkaloistossa perhosineen. Vaellan pimeän tuloon saakka innokkaasti ja vaivattomasti. Leiripaikka ei vaan tulee eteen vieläkään. Olin jossain korvessa pienen vilkkuvan taskulampun valossa. Ei kannattanut jatkaa pidemmälle. Löysin korkealta kallioiselta harjulta hyvän paikan ja sinne vain teltta pystyyn. Viirupöllö toivotti minulle hyvää yötä.

Aamulla saavun Lakkalaan, jonne aikomukseni oli päästä edellisenä iltana. Se on vanha pieni maatila. Luen info taulusta, että tilan perinneympäristöä on hoidettu Suomen luonnonsuojeluliiton toimesta. Kuulun itsekin yhdistykseen. Käyn uimassa Herajärvessä löydettyäni sopivan kivikkoisen pohjan ja syvenevän veden. Köydestä vedettävällä lautalla ylitän salmen Kiviniemeen, jossa on retkeilykeskus. Tutkiessani opaskylttejä paluumatkaa varten huomasin, että suuntavaistoni oli mennyt sekaisin. Kuvittelin oikean suunnan olevan päinvastainen kuin kylteissä luki. Sisäinen kompassini ei näytä toimivan, joten varmasti tulevilla reissuilla tarvitsen oikean kompassin kun lähden merkittyjen reittien ulkopuolelle.

Olen 40 km pituisella Herajärven kierroksella. Se on suureksi osaksi aika vaativaa ja hankalaa vaellusmaastoa. Vaaroja, harjuja, kallioita ja kivisiä rinteitä kivutaan ylös ja alas. Reitti kulki suureksi osaksi kansallispuiston ulkopuolella. Alue oli pirstoutunutta tilkkutäkkiä: talousmetsää, maatiloja, hakkuuaukioita, hiekkatietä ja vanhojen metsien EU natura suojelualueita. Jälkeenpäin ajatellen olisin mieluummin liikkunut vain itse puiston alueella ja nähnyt sen nyt näkemättä jääneitä osia. Lähes koko vaelluksen ajan olen ollut hirvikärpästen hyökkäyksen kohteena. Vaikka niitä listii, niitä ei mitenkään saanut kaikkia torjuttua. Toisena yönä niitä varmaan ryömi vaatteideni alla. Kotiin palattuani huomasin 10 ilkeää puremaa. Niiden kaikkien paraneminen vei kuukauden.

Lähtöpäivänä teen vielä kävelykierroksen ilman rinkkaa huipun pohjoispuolelle Ipatin suuntaan. Ihmettelen erikoista uhripaikkaa, joka on kallionrako, minne heiteltiin kolikoita ennen vanhaa ja vielä nykyäänkin. Muinoin ihmisen kohtaloon vaikuttavien henkien uskottiin asuvan erityisissä luonnonmuodostumissa ja paikoissa. Koli ei ole ainut kansallispuisto Suomessa, missä on myös laskettelukeskus. Sen rinteet olivat tosi jyrkkiä ja vaativia. Kuljen jylhän kuusikon halki. Metsänvartijan mökin kupeesta löytyy vielä yksi aho ja perinnetila. Luontokeskuksen seinällä oli joku Järnefeltin Koli-aiheinen maalaus. Se näytti surkealta töherrykseltä, erityisesti juuri näkemiini maisemiin nähden. (Löysin myös sen kaipaamani ilmaisen kartan vastaanottotiskiä kauempaa). Mietin että kansallispuistot voisivat olla isompiakin. Usein ne voi vähän liian nopeasti kulkea päästä päähän. Siksi vaellusreitit onkin usein ulotettu puiston ulkopuolelle kuten vaikka Salamajärvellä ja Kolilla. Hyvä niinkin, mutta entäpä jos koko alue olisikin suojeltua kansallispuistoa?

Isojärven kansallispuisto retki

Elokuussa 2016 tein retken Isojärven kansallispuistoon Kuhmoiseen. Matkustin bussilla ensin Muuramesta Jämsään ja eteenpäin Länkipohjan tienhaaraan. Sieltä pyöräilin sopivan matkan verran kohteeseen viihtyisissä maalaismaisemissa. Aloitan vaelluksen Heretyn opastuspisteeltä, joka on vanha metsätyökämppä. Ylitän kävelysillan. Polut olivat suureksi osaksi sorapäällysteisiä entisiä tukkimiesten pyöräteitä. Ne eivät soveltuneet avojaloin kulkemiseen. Laitoin siis sandaalit jalkaan. Ne kannattaa aina pitää mukana rinkassa roikkumassa. Niitä kannattaa aina käyttää hiekkateillä, sorapoluilla tai muuten hankalissa paikoissa. Tulen pienelle lammelle. Ensimmäistä kertaa elämässäni näin kaakkureita uiskentelemassa, ja vieläpä todella läheltä. Otin muutamia kuvia enkä halunnut häiritä niitä enempää. Niitä oli pariskunta ja kauempana uiskenteli vielä yksi luultavasti poikanen. (Kamerani tekniikka ei riittänyt hyvien kuvien saamiseen niistä.) Jonkin matkan päässä olevalla vähän suuremmalla lammella oli myös kaakkureita. Lintu on muuten tavallisempaa kuikkaa selvästi pienempi, ja sillä on ruskea kurkku.

Käyn uimassa lammessa Lortikkassa, missä on joku entinen savottakämppä. Majavan toimien jälkiä saattoi nähdä puistossa lähes kaikkialla vesistöjen varrella. Majavat patoavat vesireittejä ja aiheuttavat suuria muutoksia luonnossa kuten kaadettuja puita ja veden hukuttamia alueita, joiden seurauksena on pystyyn kuolleita puita. (Seuraavana vuonna Suomen luonnonsuojeluliiton retkellä samassa puistossa näinkin majavan uiskentelemassa ja läiskyttelemässä häntäänsä Mutkalammilla.) Ohitan synkeitä kuusikkoja ja saavun illalla Kalalahteen. Pystytän pienen tunnelitelttani aivan veden rajaan. Paikalla on muitakin telttailijoita. Aamulla jatkan vaellusta. Polku kulkee jonkun matkaa järven rantaa myötäillen ja katoaa sitten syvemmälle metsään. Kipuilen harjuja ylös ja alas. Tulen Vahterjärven alueelle. Se ei ensi alkuun näytä oikealta järveltä, vaan vaikuttaa siltä kuin siellä olisi vain rykelmä toisiinsa kytkeytyneitä suolampia. Mietin, että onko kukaan pystynyt määrittelemään, missä kokoluokassa tarkalleen on järven ja lammen välinen ero. (Myöhemmmin saan tietää, että järvi on aina jokien ja purojen kautta yhteydessä muihin vesistöihin, mutta lampi taas ei). Kaunista seutua. Sieltä lähti Lortikan luontopolku, jonka kiersin.

Heitän repun selästäni ja pysähdyn yhdelle korkealle kallioharjulle levähtämään ja poimimaan puolukoita. Äkkiä jostain ylhäältä kuului voimakasta rapinaa ja ajattelin sen olevan näätä tai orava. Se oli näätä. Näin sellaisen elävänä ensimmäistä kertaa elämässäni, kuivuneen puun latvassa. Vaalea laikku kaulassa erottui selvästi. Tähtäilin sitä kamerani ja otin pari kuvaa. (Kuvat eivät onnistuneet, koska kamerani on liian alkeellinen). Se murisi minulle kuin pieni koira ja lähti sitten tiehensä. Näätä on kuulemma enimmäkseen hämärässä liikkuva, vaikka kohtasin sen keskellä päivää. Latokuusikko on puiston rauhoitettu lehtomainen alue, jonka läpi kuljen.

Leiriydyn Kuorejärven rannalle. Se on kiva hieno paikka, jota iltaaurinko lämmitti pitkään. Siellä oli tosi paljon porukkaa, osa ulkomaalaisia. Naisia oli enemmän kuin miehiä. Riippumatot ovat yleistyneet, mutta en usko että sellaisessa voisi nukkua mukavasti. Leirinuotiolla kerroimme erätarinoita. Kerroin näätä havainnoistani sekä edellisenä iltayönä kuulemistani erikoisista äänistä telttailupaikan lähellä. Luonnon tuntemukseni ei riittänyt vahvojen kaksiosaisten äänten tunnistamiseen, joten sanoin että kyseessä oli ehkä kummitus, mikä herätti hilpeyttä. Monia kansallispuistoja myös Itä-Suomessa kiertänyt kaveri kertoi nähneensä mm. karhun, ahman ja suden (mutta ei kuitenkaan näätää). Aamulla ihailen tunnelmallista Hevosjärven aluetta. Kierrän vielä Heretyn luontopolun.