Aihearkisto: Luontoretki

Jouluinen hiihtovaellus Iso-Syötteellä

Iso-Syötteen kansallispuisto on tilkkutäkki, joka on koostunut erillisistä osasista kuin valtion rahat olisivat loppuneet kesken. (Ne on varmaan menneet asevarusteluun, veroparatiiseihin ja yritystukiin). Näin siellä sellaisia erilaisia maastotyyppejä kuten tuntureita, soita, kuusimetsiä, harjuja ja lampia. Kyseessä oli vasta toinen yön yli talviretkeni ja tästä oli tarkoitus tulla pisin sellainen. Aloitan luontokeskuksen luota illalla kahdeksan jälkeen. Ensin ahkioon pitää kiinnittää aisa ruuvarin avulla. Lunta on kunnolla ja pakkasta on miinus 16. Pudasjärven seudulla on eniten lunta koko Suomessa. Valittuun yöpymispaikkaan on vain puolentoista kilometrin matka. Vedän pulkkaa ja ihailen tykkylumikuusikkoa, täysikuuta ja tähtitaivasta. On muuten talvipäivänseisaus.

Annintuvalla ensimmäiseksi pitää tietenkin tehdä tulet. Siihen pitää löytää tuohta, tutkin ympäristöä ja lopulta sitä löytyy ja tulen tekeminen onnistuu. Jokivesi solisee lähistöllä. Totean että sieltä on vaikeaa saada vettä jalkojaan kastelematta, joten tyydyn sulattelemaan lunta, joka on hitaampaa ja vaivalloisempaa.  Yhteen kattilalliseen tai pannulliseen lunta täytyy olla moninkertainen määrä. Olen hankkinut uuden untuvamakuupussin, jossa mukavuusraja on – 15. Käytän sitä sisäkkäin entisen pussin kanssa, jonka mukavuusraja on – 5. Niissä olikin todella lämmintä.

Seuraava aamupäivä on kylmä. Tätä reissua ja kaikkia tulevia varten olen hankkinut Ruotsin armeijan vanhan puuahkion, jossa on rottinkiaisat. Minun on vielä opeteltava käyttämään sitä oikeaoppisesti. Pitää selvittää mikä on paras tapa kiinnittää aisa narun avulla vyötärölle. Kun ahkion kankaisen suojapeitteen vetää tiukasti kiinni, tavaroita ei tarvitse edes sitoa pohjaan kiinni. Minulla on tavalliset kapeat sukset, ei mitään metsäsuksia. Enpähän ainakaan hiihtele tai läskipyöräile muuten vaan ympäriinsä kuten enemmistönä olevat lukuisat kuntoilijat vaan reissullani on ikään kuin jokin vakavampi tarkoitus.

Erämaassa ollaan. Näen ehkä ilveksen jälkiä suon jäällä. On niin kylmä, että en saa kaivetuksi kameraa esiin. Nyt jälkeenpäin se tietysti kaduttaa. Kovasta pakkasesta huolimatta saan kameran esille etapin aikana muutaman kerran, muistoksi jäi sentään joitain kuvia. Aurinko ei varsinaisesti noussut horisontista, ei edes keskipäivällä, vain sen valo näkyi kuusi tuntia yhdeksästä kolmeen. Ahmatupa, joka jakautuu puoliksi autiotupaan ja varaustupaan, on hieno korkea hirsirakennus.  Onnekseni juuri autiotupa puoli oli täysin vapaana. Tuli  kamiinaan. Se muuten ei ole mikään varaava takka, joten sisäilma ei mittarin mukaan lämmennyt plus viittä korkeammalle. Nukkumapaikat ovat ylhäällä parvilla. Ensimmäisenä aamuna kahvit jäi keittämättä koska en saanut kaasua toimimaan.

Seuraavaksi päiväksi pakkanen onneksi laski, joten oli miellyttävää kulkea. Lähden tuvan takaa Toraslampi nuolen suuntaan. Melkein heti kelkka ura risteytyy. Mennäkö vasempaan vai oikeaan? Valitsen vasemman suuntavaistoni mukaan. Matkan varrelta löytyy ainakin yksi viitta Toraslammelle, jossa on autiotupa. Kiskon ahkiota halki metsien ja soiden.  Kuusikossa puun latvassa näkyy iso paksu tumma hahmo ja toinenkin,  metsoja. Vasta lähemmäksi hiihdettyäni lähempi lentää kauemmas. Maassa on kuoppia ja kaivamisjälkiä ja kauempana näen viiden villin tunturipeuran lauman. Näkyviin tulee hiihtokeskuksen rinne ja valoja, olisiko Pikku- Syöte. Lopulta moottorikelkkaväylä päättyy umpihankeen ja tukkitiehen. En osaa paikantaa itseäni kartalta. Päätän palata samaa reittiä takaisin. Koko valoisa aika meni. Ahmatuvalla saan opastusta kaasun käytöstä – pullon venttiilistä pitää kiertää reilusti, olin kääntänyt sitä vain vähän. Pistän kivenkaltaiset jäätyneet potut ja pussiluomusipulikeiton kiehumaan. Oli muuten Jouluaatto. Myöhään illalla pääsen saunaan, josta saa kuitenkin vain laimeat löylyt vaikka kuinka heittää vettä kiukaalle.

Aamupäivällä totean, että jalkapolku Ahmavaaran näköalapaikalle on lähes umpihankea. Jätän sen väliin koska tarvitsen kaikki voimani ahkion kiskomiseen.  Suuntaan kohti Ylpiäojaa ja siellä sijaitsevaa tupaa. Väylä risteytyy jälleen, valitsen oikean. Hiihtelen ison suon yli, jonka laitaan joku on pystyttänyt teltan. Metsässä iskee lähes paniikki, otan kompassin ja kartan  esille tarkistaakseni menenkö edes oikeaan suuntaan. Tulen leveälle hiihtouralle ja laskettelu rinteen valot näkyvät. Huolestuneisuus häviää Ylpiätupaa ei löytynyt vaikka sen piti olla reittini varrella. On melko kirkas päivä ja pakkanen on noussut. Syön Välituvalla eväitä. Sormet jäätyvät. Varpaita ja selkää palelee ajoittain.

Hiihdän Iso-Syötteen laskettelurinteen editse. Pitäisi päästä Riihituvalle  Pytkynharjun suuntaan, joka ei edes erotu kuluneesta kartastani. Kyselen neuvoja ja löydän opastajan, joka on itse menossa samaan suuntaan. On  kiva saada vähän huomiota ja kuulla useamman kerran että ahkioni on hieno. Voin myös kierrättää siihen liittyvää bussikuskin heittoa, että koko maallinen omaisuuteni on siinä mukana. Matka on pitkä ja raskas, varvasta hiertää. Erämaista luontoa ei paljoa enää hämärässä näe. Pimeä laskeutuu, tupa löytyy, perillä puoli kuudelta. Olen aivan uupunut, pidempään en olisi jaksanut. Siis maksimi päivämatkani ahkion kanssa on n. 14 km. Riihituvalla lepäilen ja parantelen kurkkukipua päivän. Revin tuohta ison määrän loppuvaellusta varten. Tuli pitää saada sytytettyä nopeasti. Ohuen hyvälaatuisen tuohen ja kynttilän steariinin avulla se onnistuu parhaiten. Pannua ja kattiloita tarvitaan aamuin ja illoin. Vaikka aina käytin lapasia tai hanskoja, poltin sormenpäät jo parin ensimmäisen päivän aikana.

Suunnitelmani oli mennä Naamankajärvelle pilkille, mutta luovun lopulta siitä vilustumiseni takia. Eihän retket koskaan mene eivätkä voikaan mennä suunnitelman mukaan. Kaira ja kiikarit olivat tällä kertaa turhaan mukana. Luonto oli hiljainen, koko aikana näkyi hyvin vähän lintuja, ei edes kuukkelia.

Seuraavana aamuna sää on lauhtunut. Heti pimeyden väistyttyä lähden  suon yli kohti Pytkynharjua. Mäntyistä harjumaisemaa alkaa tulla esiin, ihan kuin olisin Leivonmäen kansallispuistossa. Löydän tieni Kellarilammelle paksussa lumessa jonkinlaista latu uraa seuraten. Ilman suksia kiskon ahkion korkealle harjulle, josta on komeat näköalat. Alhaalla lammen takana näkyy pieniä puurakennuksia, joiden uskon voivan olla kartassani lähekkäin olevat kaksi laavua. Lähden kiskomaan ahkioita ylös harjulle ja etenen pitkälle alamäkeen. Reitti ei kuitenkaan johda oletettujen laavujen suuntaan. Pitää mennä tarkistamaan ne puurakennukset. Jätän ahkion.  Laskeudun jyrkkää rinnettä alas jäälle. Kuvittelen jo mielessäni kuinka ahkiota pitää viimeisillä voimillani vetää takaisin jyrkkää harjua ylös. Kyseessä ei ole leiripaikkani vaan yksityisalue. Lammella on moottorikelkka retkikunta pilkillä ja evästauolla. Menen jään poikki kysymään tietävätkö he missä laavu on. He eivät saaneet kalaa. Kaveri näyttää kartalta missä olen, väärällä lammella. Aivan alkeellinen virhe. Jälkeenpäin se on surkuhupaisaa. En seuraa ja lue tarkasti karttaa vaikka se roikkuu oikeaoppisesti kaulassani enkä katso ilmansuuntia. Olin onneksi siis alun perin mennyt oikeaan suuntaan. Jatkan upottavassa hangessa missä menee yhden hiihtäjän jättämä latu. Kapean lammen päästä löytyy laavu. En mene suoraan jään yli. Sinne pitää kahlata umpihangessa. Olen helpottunut, majapaikka löytyi ennen pimeän tuloa. Puiden haku ja tulen teko ovat ensimmäinen asia. Tuli syttyy nopeasti. Lumen alta paljastuu hyvin tehty kivikehä, jonka sisällä tuli palaa koko illan. Laavulla tuuli puhaltaa lähes vapaasti toisin kuin tuvissa. Pysyäkseen lämpimänä on koko ajan liikuttava ja tehtävä jotain: sulatettava lunta, juotava teetä 2 pannullista tai käveltävä tulen ympärillä pientä piiriä. Metsästä kuuluu pari kertaa ääniä joita en pystynyt tunnistamaan. Monot kastuivat Hanhilammen jäällä jossa oli vettä ja myös uveavantoja. Laitan sukat, lapaset ja monot kuivumaan nuotion ympärille, monot liian lähelle tulta, koska molemmat kärähtivät. Toinen on nyt aika surkean näköinen. Myöhemmin huomasin, että myös takin lieve oli selkäpuolelta palanut. Makuupussit ovat luotettavat ja lämpimät. Niistä pois kömpiminen yöllä ja aamulla on se ikävä puoli. Olen selvinnyt yön yli laavulla.

Vanhan kirjaston karttani reitit eivät vastanneet nykyisiä talvireittejä. Kokemuksesta tiedän nyt, että on utopiaa vetää ahkiota upottavassa umpihangessa, vaikka olisi eräsuksetkin. Kantavalla hangella kevättalvella se varmaan onnistuisi. Vasta retken päätyttyä löydän talvireittien kartan luontokeskukselta. Vastaavasti on käynyt ennenkin.

Aamulla lunta on paksulti. Kapea luminen tie johtaa auratulle päätielle, jota kuljen helpottuneena. Ohitan Romesuvannon risteyksen. Jos lähtisin sinne päin, kuten välillä meinasin, lähes umpihankea olevaa retkeilyreittiä, voimani taatusti loppuisivat ensimmäisiin isoihin ylämäkiin ja seurauksena olisi katastrofi. Olen kiertänyt Iso-syötteen ympäri. Olen jälleen Annintuvalla.  Aamupäivällä kierrän Naavaparran luontopolun ja opin mm. että läheisessä joessa elelee raakku. Kierrän myös Salojen siivekkäät luontopolun. Näen 2 poroa, jotka syövät naavaa puista, mikä oli minulle uutta. Tyylikkäässä luontokeskuksessa katson näyttelyt ja filmejä. Opettelen erityisesti sinipyrstön, taviokuurnan ja kotkan äänet, jotta osaisin tunnistaa ne luonnossa. Katson mm. 2 filmiä luonnon ennallistamisesta. Olenhan itsekin ollut luontotalkoissa soiden ojia tukkimassa.

Retki antoi minulle vahvistuksen siitä että selviän talvisessa luonnossa jotenkuten. Ja pitää hyvin paikkansa, että virheitä tekemällä oppii parhaiten.

Seikkailuni Urho Kekkosen kansallispuistossa

Seikkailin Urho Kekkosen kansallispuistossa 10  – 22. 7 2018. Laaja puisto on jaettu perusosaan ja erämaaosaan, lisäksi siihen kuuluu soidensuojelualueita, rajoitusosia ja luonnonpuistoja. Sitä luonnehtivat hyvin vaihtelevat maastot kuten aarnimetsät, jokivarret, lammet ja järvet, suot, harjut, tunturit ja kurut.

Saariselällä bussista astuttuani pääsen heti suoraan maastoon. Helle on saanut mustat koppikset liikkeelle keltaiselle hiekkapolulle, sudarit ja paarmat pörräsivät ympärillä.

Mietin että villi luonto on luova ja taiteellinen. Se tuottaa kauneutta ja harmoniaa, ja lisäksi yllätyksiä ja dramatiikkaa. Ihmisen muovaama luonto on sen sijaan usein tylsää ja tasapaksua.

Rumakurussa heräsin yöllä teltassa kummalliseen ähkimiseen ja ryminään. Jotain eläimiä oli lähistöllä. Kokonainen lauma poroja ravasi kurua edestakaisin aamuyöllä. Sen jälkeen näin poroja yksittäin tai parin kolmen ryhmässä, jossa oli mukana vasoja. Vain joillakin oli panta. Venäjän rajan tuntumassa niitä näki usein. Luttojoen rantamilla ne ainakin viihtyivät hyvin.

Kaikki näkemäni keltaperhoset, jotka pystin määrittelemään, olivat suon keltaperhosia. Hopeatäplistä se, jonka alasiivet pystyin näkemään, oli pursuhopeatäplä. Tunturien rinteiden pensasvyöhykkeellä oli tosi paljon sinirintoja. Näin kun sellainen syötti ruskeaa poikastaan. Kosteikoilla näki keltavästäräkkejä ja liroja ja kuuli niiden jup jup varoitusääniä. Vesistöjen äärillä rantasipi oli aivan yhtä tavallinen kuin etelässäkin.

Rautulampi oli määrätystä kulmasta katsottuna turkoosin värinen, se oli syvä ja viileä ja tunturien ympäröimä. Ranta oli täynnä kalanpoikasia, mikä on hyvä merkki etsittäessä hyviä kalavesistöjä. Ei muuta kuin kokeilemaan kirkkaassa auringonpaisteessa. Ensimmäisellä heitolla tulee taimen, ja toinen viidennellä heitolla. Eipä kauaa kestänyt kun ruokakalat saatiin. Nuotio vain palamaan.

Kahtena ensimmäisenä päivänä käytin vain shortseja ja t-paitaa, sen jälkeen pitkiä housuja ja takkia. Lankojärven rannalla telttaa pystyttäessä tilanne selvisi: sekä hyttyset että paarmat hyökkäsivät joukolla armotta jalkoihin, päähän ja käsivarsiin. Paarmoja oli ainakin viittä eri lajia ja joillain niistä oli värikkäät silmät. Yleensä nopeasti matkalle lähtiessä unohtuu aina jotain, tällä kertaa se oli ollut hyttyshattu. Edellisellä Lapin retkellä joitain viikkoja aikaisemmin sitä ei tarvittu ollenkaan, siksi se varmaan unohtuikin.

Aamulla leirinuotiolla oli suomalaisten lisäksi retkeilijöitä Ranskasta ja Saksasta. Kalaa ei matalasta järvestä tullut. Joen töyrästä pitkin kulkemassa ja välillä uimassa näen saukon näköisen ja kokoisen nisäkkään. Sillä on punaruskea ja tuuhea karvainen turkki, häntäkin on tuuhea. Arvelen sen olleen minkki. Ylitän joen pientä puusiltaa pitkin ja yövyn pienen lammen rannalla keskellä ei mitään. Siellä asusteli telkänpoikasia ja vieraili koskeloita. Seuraavan päivän vaelluksella havaitsen isolepinkäisen keikuttamassa pyrstöään ja ääntelemässä kvääk kvääk. Metso naaras poikasineen tulee vastaan. Se lensi puuhun tarkkailemaan tilannetta. Se oli tosi kookas ja vaikuttava ilmestys. Havaitsen myös jonkin ruskean tunnistamattoman kanalinnun, jolla oli ainakin 10 poikasta.

Luirojärvellä pidin kalastukselle omistetun väli- ja lepopäivän. Saapumispäivänä sain yhden harjuksen ja ahvenen. Seuraavana päivänä ukkosen välillä keskeyttäessä kalastuksen sain muutaman ison ahvenen ja pari pientä sekä yllätyksekseni ison säynävän. Se oli aika ruotoinen mutta maku oli melko hyvä. Ensimmäisen yön nukuin yhteisautiotuvassa ja toisen ihan omassa rauhassa pienessä Rajakämpässä. Illalla oli sauna. Luirojärvi oli pahin hyttys-ja paarmahelvetti missä olen ollut. Ilman niitä se olisi ollut paratiisi. Ne hyökkäsivät kimppuun heti kämpästä ulos astuttua vuorokaudenajasta riippumatta. Matkalla sinne tapaisin kaverin joka valitteli unohtaneensa lippiksensä edelliseen paikkaan. Perille saavuttuani löysin sellaisen saunan penkiltä ja siinä oli myös hyttysverkko. Käytin sitä koko loppumatkan. Kangasmaastossa hyttysiä ja paarmoja oli vähän. Ylhäällä tuntureilla tuskin lainkaan. Sinne niitä kannatti lähteä tarpeen vaatiessa pakoon.

Kärppäpään kohdalla tunturin kupeessa metsikössä näin sen, maakotkan. Ensimmäisenä panin merkille pitkät siivet, valtavat siipisulat ja pitkän esiin pistävän pään ja nokan. Pyrstö oli vaalea. Sen näki aluksi hyvin ilman kiikariakin nousemassa metsänrajasta korkeammalle ilmaan ympyröitä tehden. Se oli aivan esihistoriallisen näköinen, selvästi vanha ja kulunut yksilö. Lähestyessäni Hammaskurua metso naaras esitti siipirikkoa polulla suojellakseen poikasiaan.  Näin myös ruskean ja valkosiipisen riekko tai kiiruna emon poikasineen. Anterinmukhassa oli autiotuvan lisäksi sauna. Uimapaikka oli 4m syvä veden uurtama kolo muuten hyvin matalassa joessa.

Monilla lammilla ja järvillä on lupaavia nimiä kuten Harrijärvi. Paikan päällä se vaikutti kuteinkin elottomalta, rannoilla ei uiskennellut kalanpoikasia ja se oli matala. Ylempi kiertämäjärvi, jossa yövyin autiotuvassa, oli todella matala, se oli täynnä ruskeita levälauttoja eikä se soveltunut lainkaan virvelin heittämiseen rannoilta. Alemmassa kiertämäjärvessä sen sijaan oli harjuksia, sain yhden pienen.

Kuljin pitkät matkat Venäjän rajan tuntumassa missä keltaiset laput kertoivat rajavyöhykkeestä, jonne ei saanut mennä ilman lupaa. Huomasin että se on erinomainen ja laaja luonnonsuojelualue. Odotin karhun kohta sieltä ilmestyvän mutta kaikki olivat vain poroja.

Leveän Luttojoen sillalle saapuessani tiesin että nyt olin tullut hyvään kalapaikkaan. Aloin heti virvelöidä, iso harjus oli vähän aikaa kiinni mutta en saanut sitä ylös. Yritin kovasti mutta sinä iltana en saanut kalaa. Seuraavana aamupäivänä aloitan heittelyn, on pakko saada ruokaa. Harjuksia näkyy ja joskus ne seuraavat viehettä. Lopulta onnistun saamaan hyvän kokoisen hauen. Retkillä jätän kalat suomustamatta enkä enää käytä edes mitään turhia folioita. Suomut muodostavat suojaavan ja kosteutta pitävän kuoren, joka lähtee helposti irti kalan kypsyttyä joko nuotion reunakivillä tai hiilloksessa. Alueella oli metsäpaloa, joka ilmeni savupilvestä. Myöhemmin reitilläni näinkin metsäpalon jälkiä.

Uskoin optimistisesti että joen yli pääsee, se oli kuitenkin voimakas ja syvä. Seurasin kilometrikaupalla rantaa ylityspaikkaa etsien.  Ajattelin jo että oli palattava takaisin sillalle. Lopulta sopivan matala ylityspaikka näytti löytyneen. Oli edettävä rauhallisesti jalat harallaan ja lyhyin askelin koska pitkillä askelilla virran voima siirtää jalkaa. On vaaransa kahlata voimakkaassa virrassa liukkailla kivillä. Huomasin tulleeni saarelle, jonka rajasi toinenkin saman joen haara. Siellä oli selkeä polku joten muutkin olivat kulkeneet sama reittiä. Vielä yksi virran ylitys. Pian saavutan Rupisuolijärvet. Nimestä huolimatta paikka oli kaunis ja siitä pitkälle eteenpäin jatkuva osuus mäntyisine harjuineen ja lukuisine vesistöineen oli yksi puiston hienoimmista. Helle painoi päälle. Yövyn teltassa Harrimukassa. Seuraavana päivänä vaelsin pitkän matkan. Matkalla heittelin virveliä virran syvemmissä osissa ja järvillä, mutta ei tärpännyt. Savun illalla Porttikosken autiotuvalle. Sieltä lähtiessäni edessä oli jälleen joen ylitys. Tarkoitukseni oli seurata ensimmäistä siitä erkanevaa puroa oikealle, päädyin kuitenkin Taimenlammelle, olin seurannut väärää puroa. Ihmettelinkin jo miksi määrittelemäni kompassin suunta ei vastannut kulkusuuntaa. Empimisen jälkeen päätin jättää virvelöimisen tällä lupaavalla ja hyvin kauniilla ja rauhaisalla paikalla. Tarvitsin kaiken energian ja keskittymiskyvyn päivän etapin kulkemiseen, pois pääsemiseen armottomasta erämaasta. Eväät alkoivat loppua. Leivät, juusto, puurohiutaleet ja keksit olivat jo päiviä sitten loppuneet. Jäljellä on vain pari pussikeittoa, makaronia ja pala suklaata. Myös kuivahedelmät kuten viikunat ja pähkinät oli syöty. Myös motivaatio enempään retkeilyyn oli mennyt ja voimat alkoivat hiipua. Tyhjentynyt rinkka oli kuitenkin nyt kevyempi.

Vaikka olen tehnyt paljon retkiä, kompassia ja varsinaista  suunnistamistaitoa en ole koskaan vielä tarvinnut. Kansallispuistoissa on yleensä kylttejä ja viittoja riittävästi. UKK puiston erämaaosassa kylttejä on vain harvoin ja silloinkin parhaat reitit ja polut kohteeseen pitää itse löytää ja valita. Jos karttaa ei lue usein ja huolellisesti, seurauksena ovat ylimääräiset ja voimia syövät kierrokset ja harhailut. Monta kertaa kuljinkin polkujen ulkopuolella maastossa.

Alkumatkasta tapasin muita retkeilijöitä, mutta lopun ajan olin enimmäkseen yksin erämaassa. Se on jännä tunne ja kokemus, joita ei saa arkielämässä. Erämaat ovat patikoijan näkökulmasta niin suunnattoman laajat ja loputtomat, että sinne voi helposti eksyä ja hukkua. Ainoat merkit ihmisen toiminnasta ovat kinttupolut ja tulipaikat. Siellä tulee helposti äitiä ikävä. Siellä pitää olla valpas, täytyy vakavasti keskittyä suunnistamiseen, seuraavan etapin kulkemiseen ja sillä olevien haasteiden voittamiseen ja esteiden ylittämiseen. Tulee pitää huoli ettei loukkaa jalkojaan. Jokainen askelkin on otettava huolella vaihtelevassa ja epätasaisessa maastossa. Kerran laskin väsyneenä rinkan metallisen putken pään suoraan isovarpaalleni. Sitä virhettä en enää tee toiste. Verta valui mutta pystyin jatkamaan. Entä jos loukkaantuu tai eksyy? Käytössäni oli vanha matkapuhelin, jolla ei voinut lähettää viestiä äidille, ellei sitten kiivennyt jonnekin tunturin huipulle. Kuinka sillä voisi soittaa hätäpuhelun? Minulla ei ollut varmaa tietoa siitä.

Loppumatkasta löysin jo kypsiä mustikoita, juolukoita sekä lakkoja. Aliarvostettuja variksenmarjoja oli paljon saatavilla koko retken ajan. Mäntykankaalla 2 ampuhaukkaa innostui lentelemään ympärilläni äännellen kviik kviik. Loppumatkalla näin niitä vielä lisää. Rumakurussa heitän varajalkineina toimineet jo hajonneet buutsit roskikseen. Sandaalit kestivät.

Tämä retki täytyi tehdä. Sain kokemusta ja itseluottamusta seuraavaa, toivottavasti entistä onnistuneempaa retkeä varten. Nyt uskallan lähteä lähes minne vain (ei silti noin vain talviaikaan).

« 1 annettu 2 »

Pyhä-Luoston kansallispuisto retki

Pyhätunturin kansallispuisto oli ensimmäinen Suomessa perustettu kansallispuisto. Myöhemmin siihen liitettiin Luosto ja siitä tuli Pyhä-Luoston kansallispuisto.

Olen ennen käynyt Lapissa vain lapsena Kemijärvellä, Pelkosen niemellä, Savukoskella ja Pyhätunturilla. Todisteena tuosta matkasta on muutamia valokuvia. Yhdessä niistä olen noin 8-vuotiaana siskoni kanssa jossain Pyhätunturilla kivikon keskellä. (Sen jälkeen olen käynyt kerran Torniossa.) Lähden siis innolla tutustumaan Lapin luontoon ja erityisesti minulle uusiin lintu-, kasvi- ja perhoslajeihin kesäkuun puolivälissä 2018.

Suunnitelmissa on pitkä, vähintään kymmenen päivän vaellus. Rinkka ei ollut koskaan ollut ennen niin täynnä: 2 limppua, kilo juustoa, perunoita, kilo hedelmiä, keksejä, suklaata, virveli ja paljon vaatteita, lintukirja, CD soitin levyineen, varaparistoja ym.. (Tietenkin mukana kulkee kevyt teltta, makuualustat ja makuupussi). Vanhaan Savotta putkirinkkaan mahtuu paljon tavaraa. Kaulassani roikkuu lisäksi painava vanha kiikari. Vesipullosta tulee heti kilo lisää painoa. Kuljen pääosin sandaaleissa, vaikka bootsit roikkuvat myös mukana.

Aloitan kulkemalla Luoston vaellusluontopolkua. Edessä on isot alueet koskematonta aarimetsää. Luonnontilainen metsä on harmoninen ja väljä. Se ei ole mitään läpitunkematonta ryteikköä. Se muistuttaa Salamajärven kansallispuistossa näkemääni. Leppälintu ja järripeippo ovat yleisimmät lintulajit alueella. Ensin mainitun laulunsäkeitä ja jälkimmäisen surinaa kuuluu joka puolella. Aarnimetsän keskellä näen ensimmäistä kertaa elämässäni kuukkelin, tunnistan sen välittömästi. Niitä onkin useampia, kokonainen perhe. Katselen niitä kiikareilla, vaikka ne näkyvät hyvin ilmankin. Niillä on hauskoja ääniä, ihan kuin ne osaisivat puhua. Olen haltioissani.

Kuuntelen tarkasti lintujen ääniä, olen opetellut niitä tänä kesänä äänityksistä. Ehkäpä sinirinta tai sinipyrstö lauloi vähän aikaa. Punakylkirastailla on lapin murre.

Pyhänlatvassa soiden keskellä on laavu, minne leiriydyn ja missä yövyn.  Aapasuolla on paljon keltavästäräkkejä, taivaanvuohi kaartelee taivaalla pyrstösulat mäkättäen ja lirojakin löytyy. Tilhiä on paljon. Illalla teen kierroksen ja tunnistan uuden lajin, pohjansirkun. Samassa paikassa oli ainakin yksi poikanen ja vanhemmat, joista toinen esitti siipirikkoa. En häiritse niitä enempää. Nautin erämaan hiljaisuudesta. Illalla hyttysiä oli pelättyä vähemmän. Minulla on ohut kesämakuupussi, jonka mukavuusraja on plus 10 astetta. Huomaan aamuyöllä, että siinä ei tarkene, täytyy voimistella ja lisätä vaatteita.

Aamukahvilla näen jonkin petolinnun kaartelevan suon yllä, vaelluksella ylitän lisää soita pitkospuita pitkin, havaitsen uuden pohjoisen valkoterälehtisen kasvin, joka on ruohokanukka. Ylhäällä ohitan Ametistikaivoksen ja Lampivaaran, sen jälkeen tunturin kupeessa on lisää hienoa ja väljää aarnimetsää. Ohitan Pyhälammen. Sen jälkeen alkaa vaikea ja raskas kivikkoinen polku osuus matalia puita kasvavilla harjanteilla. Tämä oli jo melko extreme kokemus, vaikka vielä vaikeampaa oli edessä. Levähdän hetken aikaa Porontahtoman laavulla. Kuljen helpompaa leveää hiihtouraa Kapustaan autiotuvalle, missä palaudun jonkin aikaa. Kotona huomasin että monissa selfie kuvissa minulla on räkä poskella tai nenän pielessä. Päätän hommata peilin seuraavia retkiä varten.

Päätän suunnistaa kohti Huttujärveä. Siellä päin oli aivan tavallista talousmetsää, mikä latisti tunnelmaa. Itse järvi oli matala eikä siellä näkynyt lainkaan kaloja, ei poikasia rannalla, ei mitään. Ei kannattanut ryhtyä onkimaan. Kävin uimassa. Puuliiterin alla ja ympärillä pyöri jäniksen poikasia. Nukuin teltassa hyvin. Tälläkään kertaa muita retkeilijöitä ei sinne leiriytynyt.

Aamupäivällä ohitan joitain leiripaikkoja ja laavuja kuten Ojavalampi. Sitten alkaa pitkä nousu kohti huippua tunturin vasenta laitaa puiden keskellä. Paljakalla odottaa Annikin lampi, vesiallas lohkareiden keskellä. Päätänkin nousta ylös huipulle, kun se oli niin lähellä, enkä jatkaakaan Pyhän kasteen lähteelle. Nousussa minut yllättää pikkukuovi. Sillä oli käyrä nokka, valkoinen juova keskellä päätä ja kuuluvat huutosarjat. Minulle oli uutta että ne elävät näin korkealla tunturissa. Tunturin karuilla rinteillä kasvoi violetteja kukkia: kurjenkanervalla oli kellomaiset kukinnot, sieliköllä oli pienet tähtimäiset viisisakaraiset kukat.

Pyhätunturi muodostuu kolmesta huipusta ja lapsena olin ilmeisesti niistä helpoimmalla (varmaankin Kultakero oli ykkönen). Nyt olen niistä korkeimmalla, 540 m korkealla Noitavuorella (eli kolmosella). Se oli metsäsaamelaisten seitatunturi. Huipulla tulee tosi kovaa. Alkaa hyvin vaikea ja vaarallinen pitkä lasku kivikkopolkua painava rinkka selässä. Viitat näyttävät, että tässä menee polku vaikka oikeasti siinä ei ole mitään muuta kuin loputtomasti kivenlohkareita. Useamman kerran kova tuuli meinasi paiskata minut kivikkoon.

Vasta alhaalla helpottaa, kuljen kangasmaastossa tiaislaavulle. Ennen lähtöä hankittu alumiininen retkisetti kahdella kattilalla ja kahvipannulla oli hyvä, paitsi kuljetuksen ja vaelluksen aikana heiluessaan rinkan ulkopuolella se ei oikein meinannut pysyä kasassa. Mitään iskuja se ei sietänyt. Sitä piti tarkistella ja remmejä kiristää. Tiaislaavulla kuukkelit söivät tarjoamiani tähteitä. Siitä on näkymä aapasuolle, jossa on paljon keltavästäräkkejä. Joku käpylintu äänteli läheisessä puussa mutta en ehtinyt nähdä sitä. Kuljen Tunturiaavan luontopolkua lintutornille, sieltä ei näy mitään erityistä, ei opastaulussa mainittuja vesipääskyjä. Kuulin että alueella oli havaittu harvinainen virtavästäräkki. Valmistaudun matkustamaan seuraavaan kohteeseeni, Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon.

« 1 annettu 2 »

 

Pallas-Yllästunturi retki

Pallastunturin kansallispuisto oli ensimmäisiä suomessa perustettuja kansallispuistoja. Myöhemmin siihen liitettiin vielä Yllästunturi alueineen, minne tämänkertainen retkeni ei kuitenkaan suuntaudu. 55 km pituinen Pallas-Hetta on Suomen suosituimpia vaellusreittejä ja sitähän minäkin pääosin seurasin. Lähden innokkaasti tutustumaan alueen luontoon Juhannusta edeltävällä viikoilla.

Alkaa lannistavan pitkä nousu karua rinnettä pitkin. Korkeammalla kova myötätuuli antoi minulle vauhtia ylämäessä. Taisin ohittaa taivaskeron sillä käymättä. Kero tarkoittaa huippua ja kuru tunturien välistä laaksoa. Vaellusreitti oli kuin vuoristorataa pitkine nousuineen ja laskuineen. Korkealla puurajan yläpuolella on paljaita lakia ja kivikkoa, kanervikkoa ja varpuja. Kitukasvuisten puiden vyöhyke muuttuu vähitellen metsäksi. Tunturien välissä on lehtomaisia alueita, joissa kasvaa saniaisia ja hopeanhohtoisia pajukkoja, ja soita.

Minulla on taskulintukirja mukana ja määritän siitä heti havaintojeni kohteet. Niittykirvinen oli tunturien alempien rinteiden tyypillinen asukas. Kapustarinta ja pikkukuovi olivat tavallisimmat kahlaajat ylempänä tuntureilla. Kapustarintojen haikea viheltely loi oman tunnelmansa, siihen sekoittuivat pikkukuovin kuuluvat huutosarjat. Osaksi tunnistamattomista äänistä tietää, että tunturi on täynnä elämää, vaikka mitään ei aina näykään. Puurajan alapuolella kuuluu järripeippojen tyytyväinen surina.

Rihmakuru, yöpymispaikka, oli viehättävä suojainen vaivaiskoivuinen tasanne. Puroista sai raikasta juomakelpoista vettä. Nuotiotulilla seurassani on ensin valokuvausta harrastava mies ja sitten lintumies, joten juttua piisasi. Ja kaikkien muidenkin kanssa yhteistä oli ainakin retkeily.

Seuraavan päivän vaellus tuo minut Hotel Montellille, joka on pieni ränsistynyt autiotupa, virallisesti Montellin maja. Ajattelin kiertää Vuontisjärven ympäri ja suuntasin alas laaksoon. Pensasvyöhykkeellä näin ensimmäisen kiirunan, joka oli suurelta osin tumma koiras. Sillä oli komea oranssin punainen silmäkulma.

Rantatiellä kookas, vanttera, vaalea ja isosarvinen koiras poronjässikkä on tulossa suuntaani. Etelän mies ja poro kohtaavat. Olen yllättynyt ja hämmentynyt mitä pitäisi tehdä. Katselen sopivaa puuta mihin voisi tarvittaessa kiivetä turvaan. Poro on samalla tavalla hämmentynyt. Päätän istua paikallani ja pysyä rauhallisena ja puhua jotain. Niinpä poro kulkee hiekkatietä pitkin ohitseni. Järven ympäri ei päässyt kesällä, reitti kulki suoraan upottavalle suolle. Palasin siis lähes samaa reittiä takaisin ylös, sillä kertaa osittain puron vartta seuraten.

Majalla en taaskaan seurannut pääreittiä vaan lähdin oikealle menevää puutolpin merkittyä polkua. Vähän matkan päästä kunnollinen polku kuitenkin päättyi. Päädyin tarpomaan kanervikossa ja matalassa pajukossa tunturin oikeaa laitaa, josta oli hyvä näkymä soiselle erämaavyöhykkeelle. Toisella puolella tunturia tavoitin pääreitin juuri ennen poroaitaa. Päätin seurata pääreittiä toistaiseksi. Viittoja kannattaa lukea tarkasti. Talvireitin viitassa on hiihtäjän kuva ja kesäreitin viitassa patikoijan, niin yksinkertaista se on.

Matkalla olin havainnut muutamia vaaleita pieniä sinisiipisiä ja muutamia hopeatäpliä, joiden laji jäi tuntemattomaksi, koska alasiipiä ei näy. Oli yllätys nähdä tuntureilla amiraali. Vaaleita kaali- ja keltaperhosia ei muuten näkynyt lainkaan koko reissun aikana.

Paljakalla kohtaan toisen kiirunan. Se oli peloton, se lähti hiljalleen kävelemään vain muutaman metrin päästä matalasti kotkottaen. Se oli lähes valkoinen naaras. Melko samannäköinen ruskehtavampi riekko elää tiettävästi alempana metsikössä.

Pienen pienet päivällä lentävät yökköset, kuten tunnistamani harmaa ja vaaleatakasiipinen valkonopsayökkönen ja myös mahdollisesti samankaltainen rakkayökkönen, pörräsivät kaikkialla. Pienellä osalla oli tummat etusiivet, joissa oli täplä, ja keltaista takasiivissä. Kanervayökkönen ja herttayökkönen ovat sellaisia ja ne esiintyvät myös pohjoisessa.

Sää oli kirkas. Iltaa kohti aurinko paistoi suoraan naamaan monosuunnasta. Varpujen ja suopursujen keskellä lentelee nokiperhonen. On katsottava tarkemmin. Se on arka. En edes yritä ottaa kuvaa. Kiikarit ovat oiva apu tunnistuksessa. Se on muuten ruskea, mutta etusiivissä on komeat oranssit täplät. Takasiivet ovat kokonaan ruskeat. Perhonen on minulle uusi tuttavuus. Otan tuntomerkit ylös. Myöhemmin kirjasta selvitän, että se on kairanokiperhonen.

Hannukuru on laaja leiripaikka suunnilleen puolivälissä reittiä. Tilaa oli vaikka kokonaiselle armeijalle. Oli varaustupia, sauna, kota ja autiotupa.

Pystytän teltan nuotiopaikan ja kaivon läheisyyteen lammen rannalle. Sen lintuasukkaita ovat ainakin valkoviklo, liro, taivaanvuohi sekä haapana poikasineen.

Seuraavana päivänä Pahakurun autiotuvan jälkeen ukkonen oli aivan päällä täysin autiolla paikalla. Selvisin säikähdyksellä ainoastaan yhdestä salamasta.

Sinirinnan monipuolista laulua olin kuullut jo monta kertaa, mutta en ollut vielä onnistunut näkemään sitä. Kuulin jälleen tavallisuudesta poikkeavia ääniä, joissa oli mukana kuin puron solinaa. Kyseessä täytyi olla tämä taidokas laulaja ja matkija, jota myös lapin satakieleksi kutsutaan. Levähdän sillä kohdin missä se oli laulanut. Yhtäkkiä sinirinta lentää pienen männyn latvaan muutamien metrien päähän ja alkaa esitellä laulutaitojaan. Käännän vain päätäni, muuten en uskalla liikkua. Se on selvästi koiras koska rinta oli voimakkaan sininen. Tämä oli aivan huippujuttu!

Myöhemmin jonkin matkan päässä näen vaalean linnun, joka näytti tiiralta. Ihmettelin mitä se tunturissa tekisi koska siellä ei ole kalojakaan. Katson kiikareilla: linnun yläpuoli on harmahtava, se lekutteli paikallaan kuin haukka ja siellä on tasapyrstön päässä pitkä jouhi. Kyseessä ei voinut olla mikään muu kuin tunturikihu, josta tapaamani lintumies oli puhunut. Se pyydystelee tunturissa myyriä. Jälleen uusi laji elämänpinnoihin ja vuosipinnoihin.

Huilasin vähän aikaa Sioskurun tuvalla. Päätin lähteä vielä 8 km osuudelle Pyhäkuruun koska valoisaa aikaa riitti (vaikka jälkeenpäin ajatellen ei olisi pitänyt).

Jälleen ihmeellinen luonto yllättää: näen kolme komeaa siilikehrääjää samassa paikassa, yksi niistä on jo pörräämässä jonnekin. Laji oli minulle tuntematon. Etusiivissä vaihtelevat punertavat ja vaaleat kirjailut. Nuorena kerätyssä perhoskokoelmassani sitä ei ainakaan ollut. Kyseessä täytyi olla naaraan houkuttelemat koiraat. Otin onnistuneet kuvat taskukamerallani. Myöhemmin selvitin lajin: harvinainen lapinsiilikäs. (18.6. 2018)

Alkaa ripotella vettä. Komea sateenkaari ilmestyy tulosuuntaani. Myöhemmin toisen kerran taakse vilkaistuani se oli tullut lähemmäksi. Ajattelin sen tuovan onnea. Pyhäkeron laella on jo helvetillinen tuuli ja kaatosade päällä. Kivitornin kupeessa oli jykevä kivi istuin, paikka suojasi tuulelta mutta ei sateelta. Taivas on kauttaaltaan synkeä. En voi jäädä rankkasateeseen lepäämään ja kylmettymään. On jatkettava matkaa. Alkaa pitkä laskeutuminen alas kivikkoista polkua, missä piti varoa liukastumista ja nilkan nyrjähtämistä. Jokainen askel piti katsoa hyvin tarkkaan. Oikean jalan nilkan alue alkaa jäytää, jalkapohjassa ollut kivulias halkeama haava sai varmaan aikaan ylimääräistä jännitystä siihen. Tätä ennen olin jo vaeltanut Pyhä-Luostolla. Syke on korkea. Olin äärirajoilla.  (Jälkeenpäin ajatelleen olisi ollut parempi levätä sateessakin eikä jatkaa suoraan tuvalle.) Ns. vedenpitävä drymax retkeilyasu ei todellakaan pidä sadetta. Siitä voi sanoa että se ei kerää vettä kuin sieni. Se suojaa kyllä tuulelta.

Pyhäkurun autiotuvalla pistän tavarat kuivumaan. Siellä majaili se Lapissa paljon retkeillyt valokuvausta harrastava mies, jonka olin tavannut aikaisemmin. Aamulla leirinuotiolla kahvi maistuu taivaalliselta. Jutustelen muiden retkeilijöiden kanssa. Itsekseen vaeltavia naisiakin on. Pian toteutuu toinenkin toive: ruskeapäinen lapintiainen pyrähtää läheiseen mäntyyn. Sitäkään en ollut ennen nähnyt. Myöhemmin kuukkeli ilmestyi. Tarjosin sille palan suklaakeksiä. Jonkin ajan kuluttua paikalle tuli kokonainen parvi ja yksi niistä lensi suoraan kohti hujahtaen pääni yläpuolelta, varmaan se sama jolle olin antanut keksiä.

Viivyn koko päivän ja nukun hyvin vielä toisenkin yön autiotuvan laverilla neljän muun melko tuntemattoman ihmisen kanssa. Lepopäivän jälkeen jalka kestää taukoja pitäen noin 7 km matkan ulos puistosta. Saavun järven rannalle. Kartassa mainittua kotaa ei näkynyt enkä kipeällä jalalle ruvennut sitä etsiskelemään. Vettä sataa. En ollut varma mitä tehdä. Jäädäkö kalastelemaan? Kuinka kauan venettä pitäisi odottaa? Nuotiopaikkoja löytyy. Niissä on jo valmiina märkiä puita. Päätän ainakin kokeilla tulen tekoa märässä kelissä. Mistä löytyisi kuivaa puuta ja sytykkeitä? Männyn kuolleet alaoksat ovat kuivia, tuohta koivun kyljestä sytykkeeksi. Nuotion sytyttäminen sateessa oli melko helppoa, komeat roihut lämmittivät ja kuivattivat mukavasti uinnin jälkeen. Se on tärkeä retkeily- ja selviytymistaito ja onnistuminen paransi itseluottamustani. Laiturille ilmestyy ääntelevä tiira. Kiikarit esiin. Koska Lapissa ollaan se voisi hyvinkin olla lapintiira. Katson tuntomerkkejä, kyllä, nokka on kauttaaltaan verenpunainen eikä se ole kärjestä musta kuten kalatiiralla. Pyrstö on pitkä. Vielä yksi uusi laji. Paikalle tulee pari muuta retkeilijää ja venekyyti saapuu. Pääsemme Hettaan järven toiselle laidalle. Luontokeskuksessa saan vielä uutta tietoa alueen eliöstöstä ja opin että Pallastuntureilla on maailman (ei ainoastaan Suomen) puhtain ilma. Tavallisista lajeista ainakin pulmunen ja tunturisopuli jäivät tämänkertaisella retkelläni näkemättä.

Olen Jyppyrän laavussa yötä. Sieltä on hyvä näköala alas järvelle. Kuukkeleita tuli sinnekin. On kylmä sää, aamulla kaupalla oli kuusi astetta. Vettä sataa jatkuvasti. Selvitän linja-auton aikataulun, alan pakata ja siivoan kaikki roskat laavusta. Reiteillä useimmat retkeilijät olivat suomalaisia ja vieläpä suomenkielisiä. Ehdin jo ihmetellä missä olivat Lapin siirtolaiset. Juuri ennen lähtöä laavun näköalapaikan valtaa lauma pakolaisia Irakista ja ties mistä. Lännen ja Yhdysvaltojen imperialismin ja uuskolonialismin karuja seurauksia emme voi paeta minnekään. Sotakone tuhoaa, tappaa ja ajaa ihmiset juuriltaan. Tietyt ylikansalliset suuryritykset ja pieni miljonäärien joukko hyötyvät taloudellisesti, maapallon enemmistö kärsii haitat. Paluumatkalla bussissa kuuntelen Joe Satriania, koska se on niin innostavaa ja koskettavaa matkamusiikkia.

« 1 annettu 2 »

Etelä-Konneveden kansallispuisto retki

Juhannuspäivänä 2017 aloitin retken pyöräillen kohti Etelä-Konneveden kansallispuistoa. Poljin reittiä Jyväskylä-Laukaa-Konnevesi. Konnevedellä kävin näyttävässä kotiseutumuseossa, jossa oli paljon vanhoja puurakennuksia. Sieltä oli vielä perille varmaan 35 km. Matka oli suureksi osaksi tylsää, tuskaista jyystämistä painavalla ja vanhalla DBS Cruiserilla. Loppua kohti maisemat onneksi paranivat vesistöjen myötä, mutta ylämäet muuttuivat raskaammiksi. Illalla perillä puistossa menin ensimmäiseksi uimaan Vuori-Kalajan lammelle, jonka vesi oli virkistävän viileää. Lammen rannat olivat täynnä sammakonpoikasia ja siinä oli erittäin kirkas vesi. Opastaulu kertoi, että alkuperäiseen lajistoomme kuuluva jokirapu elelee siinä. Keitän vettä juotavaksi eikä sen tympeä ja savuinen maku haittaa minua yhtään. Kokoan telttani veden rajaan. Yöllä sade rapisee sen kattoon.

Etelä-Konneveden kansallispuisto on perustettu vuonna 2014. Kaikki onkin aivan uutta: kodat, laavut, liiterit, kyltit, opastaulut, pitkospuut, tulentekopaikat ja venelaiturit.

Ensimmäisen vaelluspäivän sää näyttäytyy hyvin harmaana ja tihkusateisena. Pakostakin alkaa miettiä tuleeko retkestä lainkaan mukava ja onnistunut. Aikomukseni on alkuun tehdä ainakin jonkinlainen lyhyehkö kierros. Kuljen lammen rantaa ja ihailen sen toisella puolella kohoavia jyrkkiä kallioita. Mystinen paikka on jäänyt erilleen muusta maailmasta eivätkä edes kävijät pysty sen rauhaa rikkomaan. Jyrkkä ja korkea kallioseinämä on kuin vuorenpeikkojen kerrostalo. Entisellä Karjalan evakon metsätilalla on jäljellä pikkuruinen mökki, jossa on vain yksi huone. Sen ympärillä on vanhaa metsää, kaatuneita puita ja hyvin suuria vanhoja haapoja, jossa liito-orava asustelee. Kamera varoittaa patterien loppumisesta (vielä yhdet käytetyt on jäljellä). Kaikki kasvikuvat pitää jättää väliin jos aion saada edes maisemakuvia. Yleensä retkillä unohtuu aina jotain.

On ihanaa kulkea avojaloin pitkästä aikaa. Se tuntui hyvin luonnolliselta, aivan kuin olisin kävellyt niin aina enkä vain lapsena, maalla ja säännöllisesti toissakesästä lähtien. Ehkäpä jalkapohjien kautta syntyy myös yhteys apina esi-isiimme. Otan vielä paidankin pois ja tunnen olevani kuin Tarzan. Aurinko tulee vähitellen iltapäivällä esiin. Koko loppupäivän onkin erittäin hieno sää. Kipuan Loukkuvuorelle, josta onkin aivan huikeat näköalat Konnevedelle ja kansallispuiston ylitse. Olen aivan liikuttunut. Pitää paikkansa että huipulla tuulee. Maisema on lähes Kolin vaarojen veroinen. Kamerani kuvat eivät voi sitä toistaa eivätkä näyttää.

Päätän seurata n. 13 km pituista Kolmen vuoren kierrosta loppuun saakka. Saavun Enonrantaan, missä on kota ja venelaituri. Sen jälkeen polku seurailee rantaa pitkät matkat. Nautin kalloista ja hienoista järvinäkymistä. Vastaan tulee vielä toinenkin vuori, josta on melkein yhtä hieno näköala. Keskilahdessa on tulenteko paikka, jossa istuskelen vähän aikaa. Jatkan vaellusta hienoissa rantamaisemissa, käyn uimassa sopivalta kallioilta. Kohtasin reitilläni vain harvoja muita kulkijoita. Myöhemmin saavun Kitulammelle. Alkaa hämärtää ja sadella, yksi vuori jää välistä. Perillä lähtöpisteessä tutussa telttapaikassa katselen illalla mittariperhosten lentoa veden yllä. Veden pinnalla taas souti eri kokoisia vesimittareita. Yöllä sadetta tulee taas kunnolla. Jos teltan kattoon koski päällä tai jaloilla vesi tihkui sisään.

Lähtöpäivän aamuna rannassa kuuluu jonkin kahlaajan voimakas nopea kymmenen sarja tru tru tru. Myöhemmin kuuntelin Luontoportti sivustolta läpi kurpat ja kurmitsat eikä vastaavaa löytynyt. Vielä ennen lähtöä opin tunnistamaan kuvataulun opastuksella uuden viehättävän sinisen kukkakasvin, lehtoakileijan.

Kansallispuisto ylitti reippaasti kaikki odotukseni. Vaeltajalle alue on paikoin varsin rotkoista ja jylhää. Veneilijälle puisto tarjoaa vielä enemmän mahdollisuuksia. Keski- Suomen kansallispuistoista se kuuluu ehdottomasti kärkeen.

Paluumatkalle pyöräilen toiseen suuntaan hiekkatietä kohti Myhinpäätä. Kumi puhki, mukana ei ole työkaluja eikä varakumia. Nopea lähtö, otin tietoisen riskin.  Kuopio –  Jyväskylä moottoritie on onneksi lähellä. Odotan pikavuoropysäkillä kyytiä kaksi tuntia.