Arkistot kuukauden mukaan: tammikuu 2019

Jouluinen hiihtovaellus Iso-Syötteellä

Iso-Syötteen kansallispuisto on tilkkutäkki, joka on koostunut erillisistä osasista kuin valtion rahat olisivat loppuneet kesken. (Ne on varmaan menneet asevarusteluun, veroparatiiseihin ja yritystukiin). Näin siellä sellaisia erilaisia maastotyyppejä kuten tuntureita, soita, kuusimetsiä, harjuja ja lampia. Kyseessä oli vasta toinen yön yli talviretkeni ja tästä oli tarkoitus tulla pisin sellainen. Aloitan luontokeskuksen luota illalla kahdeksan jälkeen. Ensin ahkioon pitää kiinnittää aisa ruuvarin avulla. Lunta on kunnolla ja pakkasta on miinus 16. Valittuun yöpymispaikkaan on vain puolentoista kilometrin matka. Vedän pulkkaa ja ihailen tykkylumikuusikkoa, täysikuuta ja tähtitaivasta. On muuten talvipäivänseisaus.

Annintuvalla ensimmäiseksi pitää tietenkin tehdä tulet. Siihen pitää löytää tuohta, tutkin ympäristöä ja lopulta sitä löytyy ja tulen tekeminen onnistuu. Jokivesi solisee lähistöllä. Totean että sieltä on vaikeaa saada vettä jalkojaan kastelematta, joten tyydyn sulattelemaan lunta, joka on hitaampaa ja vaivalloisempaa.  Yhteen kattilalliseen tai pannulliseen lunta täytyy olla moninkertainen määrä. Olen hankkinut uuden untuvamakuupussin, jossa mukavuusraja on – 15. Käytän sitä sisäkkäin entisen pussin kanssa, jonka mukavuusraja on – 5. Niissä olikin todella lämmintä.

Seuraava aamupäivä on kylmä. Tätä reissua ja kaikkia tulevia varten olen hankkinut Ruotsin armeijan vanhan puuahkion, jossa on rottinkiaisat. Minun on vielä opeteltava käyttämään sitä oikeaoppisesti. Pitää selvittää mikä on paras tapa kiinnittää aisa narun avulla vyötärölle. Kun ahkion kankaisen suojapeitteen vetää tiukasti kiinni, tavaroita ei tarvitse edes sitoa pohjaan kiinni. Minulla on tavalliset kapeat sukset, ei mitään metsäsuksia. Enpähän ainakaan hiihtele tai läskipyöräile muuten vaan ympäriinsä kuten enemmistönä olevat lukuisat kuntoilijat vaan reissullani on ikään kuin jokin vakavampi tarkoitus.

Erämaassa ollaan. Näen ehkä ilveksen jälkiä suon jäällä. On niin kylmä, että en saa kaivetuksi kameraa esiin. Nyt jälkeenpäin se tietysti kaduttaa. Kovasta pakkasesta huolimatta saan kameran esille etapin aikana muutaman kerran, muistoksi jäi sentään joitain kuvia. Ahmatupa, joka jakautuu puoliksi autiotupaan ja varaustupaan, on hieno korkea hirsirakennus.  Onnekseni juuri autiotupa puoli oli täysin vapaana. Tuli  kamiinaan. Se muuten ei ole mikään varaava takka, joten sisäilma ei mittarin mukaan lämmennyt plus viittä korkeammalle. Nukkumapaikat ovat ylhäällä parvilla. Ensimmäisenä aamuna kahvit jäi keittämättä koska en saanut kaasua toimimaan.

Seuraavaksi päiväksi pakkanen onneksi laski, joten oli miellyttävää kulkea. Lähden tuvan takaa Toraslampi nuolen suuntaan. Melkein heti kelkka ura risteytyy. Mennäkö vasempaan vai oikeaan? Valitsen vasemman suuntavaistoni mukaan. Matkan varrelta löytyy ainakin yksi viitta Toraslammelle, jossa on autiotupa. Kiskon ahkiota halki metsien ja soiden.  Kuusikossa puun latvassa näkyy iso paksu tumma hahmo ja toinenkin,  metsoja. Vasta lähemmäksi hiihdettyäni lähempi lentää kauemmas. Maassa on kuoppia ja kaivamisjälkiä ja kauempana näen viiden villin tunturipeuran lauman. Näkyviin tulee hiihtokeskuksen rinne ja valoja, olisiko Pikku- Syöte. Lopulta moottorikelkkaväylä päättyy umpihankeen ja tukkitiehen. En osaa paikantaa itseäni kartalta. Päätän palata samaa reittiä takaisin. Koko valoisa aika meni. Ahmatuvalla saan opastusta kaasun käytöstä – pullon venttiilistä pitää kiertää reilusti, olin kääntänyt sitä vain vähän. Pistän kivenkaltaiset jäätyneet potut ja pussiluomusipulikeiton kiehumaan. Oli muuten Jouluaatto. Myöhään illalla pääsen saunaan, josta saa kuitenkin vain laimeat löylyt vaikka kuinka heittää vettä kiukaalle.

Aamupäivällä totean, että jalkapolku Ahmavaaran näköalapaikalle on lähes umpihankea. Jätän sen väliin koska tarvitsen kaikki voimani ahkion kiskomiseen.  Suuntaan kohti Ylpiäojaa ja siellä sijaitsevaa tupaa. Väylä risteytyy jälleen, valitsen oikean. Hiihtelen ison suon yli, jonka laitaan joku on pystyttänyt teltan. Metsässä iskee lähes paniikki, otan kompassin ja kartan  esille tarkistaakseni menenkö edes oikeaan suuntaan. Tulen leveälle hiihtouralle ja laskettelu rinteen valot näkyvät. Huolestuneisuus häviää Ylpiätupaa ei löytynyt vaikka sen piti olla reittini varrella. On melko kirkas päivä ja pakkanen on noussut. Syön Välituvalla eväitä. Sormet jäätyvät. Varpaita ja selkää palelee ajoittain.

Hiihdän Iso-Syötteen laskettelurinteen editse. Pitäisi päästä Riihituvalle  Pytkynharjun suuntaan, joka ei edes erotu kuluneesta kartastani. Kyselen neuvoja ja löydän opastajan, joka on itse menossa samaan suuntaan. On  kiva saada vähän huomiota ja kuulla useamman kerran että ahkioni on hieno. Matka on pitkä ja raskas, varvasta hiertää. Erämaista luontoa ei paljoa enää hämärässä näe. Pimeä laskeutuu, tupa löytyy, perillä puoli kuudelta. Olen aivan uupunut, pidempään en olisi jaksanut. Siis maksimi päivämatkani ahkion kanssa on n. 14 km. Riihituvalla lepäilen ja parantelen kurkkukipua päivän. Revin tuohta ison määrän loppuvaellusta varten. Tuli pitää saada sytytettyä nopeasti. Ohuen hyvälaatuisen tuohen ja kynttilän steariinin avulla se onnistuu parhaiten. Pannua ja kattiloita tarvitaan aamuin ja illoin. Vaikka aina käytin lapasia tai hanskoja, poltin sormenpäät jo parin ensimmäisen päivän aikana.

Suunnitelmani oli mennä Naamankajärvelle pilkille, mutta luovun lopulta siitä vilustumiseni takia. Eihän retket koskaan mene eivätkä voikaan mennä suunnitelman mukaan. Kaira ja kiikarit olivat tällä kertaa turhaan mukana. Luonto oli hiljainen, koko aikana näkyi hyvin vähän lintuja, ei edes kuukkelia.

Seuraavana aamuna sää on lauhtunut. Heti pimeyden väistyttyä lähden  suon yli kohti Pytkynharjua. Mäntyistä harjumaisemaa alkaa tulla esiin, ihan kuin olisin Leivonmäen kansallispuistossa. Löydän tieni Kellarilammelle paksussa lumessa jonkinlaista latu uraa seuraten. Ilman suksia kiskon ahkion korkealle harjulle, josta on komeat näköalat. Alhaalla lammen takana näkyy pieniä puurakennuksia, joiden uskon voivan olla kartassani lähekkäin olevat kaksi laavua. Lähden kiskomaan ahkioita ylös harjulle ja etenen pitkälle alamäkeen. Reitti ei kuitenkaan johda oletettujen laavujen suuntaan. Pitää mennä tarkistamaan ne puurakennukset. Jätän ahkion.  Laskeudun jyrkkää rinnettä alas jäälle. Kuvittelen jo mielessäni kuinka ahkiota pitää viimeisillä voimillani vetää takaisin jyrkkää harjua ylös. Kyseessä ei ole leiripaikkani vaan yksityisalue. Lammella on moottorikelkka retkikunta pilkillä ja evästauolla. Menen jään poikki kysymään tietävätkö he missä laavu on. He eivät saaneet kalaa. Kaveri näyttää kartalta missä olen, väärällä lammella. Aivan alkeellinen virhe. Jälkeenpäin se on surkuhupaisaa. En seuraa ja lue tarkasti karttaa vaikka se roikkuu oikeaoppisesti kaulassani enkä katso ilmansuuntia. Olin onneksi siis alun perin mennyt oikeaan suuntaan. Jatkan upottavassa hangessa missä menee yhden hiihtäjän jättämä latu. Kapean lammen päästä löytyy laavu. En mene suoraan jään yli. Sinne pitää kahlata umpihangessa. Olen helpottunut, majapaikka löytyi ennen pimeän tuloa. Puiden haku ja tulen teko ovat ensimmäinen asia. Tuli syttyy nopeasti. Lumen alta paljastuu hyvin tehty kivikehä, jonka sisällä tuli palaa koko illan. Laavulla tuuli puhaltaa lähes vapaasti toisin kuin tuvissa. Pysyäkseen lämpimänä on koko ajan liikuttava ja tehtävä jotain: sulatettava lunta, juotava teetä 2 pannullista tai käveltävä tulen ympärillä pientä piiriä. Metsästä kuuluu pari kertaa ääniä joita en pystynyt tunnistamaan. Monot kastuivat Hanhilammen jäällä jossa oli vettä ja myös uveavantoja. Laitan sukat, lapaset ja monot kuivumaan nuotion ympärille, monot liian lähelle tulta, koska molemmat kärähtivät. Toinen on nyt aika surkean näköinen. Myöhemmin huomasin, että myös takin lieve oli selkäpuolelta palanut. Makuupussit ovat luotettavat ja lämpimät. Niistä pois kömpiminen yöllä ja aamulla on se ikävä puoli. Olen selvinnyt yön yli laavulla.

Vanhan kirjaston karttani reitit eivät vastanneet nykyisiä talvireittejä. Kokemuksesta tiedän nyt, että on utopiaa vetää ahkiota upottavassa umpihangessa, vaikka olisi eräsuksetkin. Kantavalla hangella kevättalvella se varmaan onnistuisi. Vasta retken päätyttyä löydän talvireittien kartan luontokeskukselta. Vastaavasti on käynyt ennenkin.

Aamulla lunta on paksulti. Kapea luminen tie johtaa auratulle päätielle, jota kuljen helpottuneena. Ohitan Romesuvannon risteyksen. Jos lähtisin sinne päin, kuten välillä meinasin, lähes umpihankea olevaa retkeilyreittiä, voimani taatusti loppuisivat ensimmäisiin isoihin ylämäkiin ja seurauksena olisi katastrofi. Olen kiertänyt Iso-syötteen ympäri. Olen jälleen Annintuvalla.  Aamupäivällä kierrän Naavaparran luontopolun ja opin mm. että läheisessä joessa elelee raakku. Kierrän myös Salojen siivekkäät luontopolun. Näen 2 poroa, jotka syövät naavaa puista, mikä oli minulle uutta. Tyylikkäässä luontokeskuksessa katson näyttelyt ja filmejä. Opettelen erityisesti sinipyrstön, taviokuurnan ja kotkan äänet, jotta osaisin tunnistaa ne luonnossa. Katson mm. 2 filmiä luonnon ennallistamisesta. Olenhan itsekin ollut luontotalkoissa soiden ojia tukkimassa.

Retki antoi minulle vahvistuksen siitä että selviän talvisessa luonnossa jotenkuten. Ja pitää hyvin paikkansa, että virheitä tekemällä oppii parhaiten.