Kolin kansallispuisto retki

Matkustin Kolin kansallispuistoon syyskuun alkupuolella. Hain kellarista vanhan vihreän Savotta putkirinkan, jonne mahtuu enemmän vaatetta ja tavaraa. Hankin myös kylmemmille ilmoille sopivan paksumman makuupussin. Menin bussilla Joensuuhun, missä vaihdoin pohjoiseen menevään linjaan, joka kulki Kontiolahden ampumahiihtokeskuksen (Hyvä Kaisa Mäkäräinen ja Mari Laukkanen!) ohitse Kolinportille. Ylös Kolin huipulle pääsi kätevästi kiskohissillä. Luontokeskuksesta en löytänyt ilmaista karttaa. Siksi en oikein voinut suunnitella kunnolla kierrostani yöpymispaikkoineen. Tutkin seinällä olevaa karttaa ja koetin painaa mieleeni tärkeimpiä etappeja. Lähdin vain menemään, täytyyhän siellä matkan varrella olla opasteita. Käytin sandaaleja koska oli jo kylmä. Näkymät huipulta olivat päätähuimaavia. Olin keskellä kansallismaisemaamme. Sieltä ovat hakeneet innoitusta Gallen-Gallela,  Sibelius ja Järnefelt. Ukko-Koli avautui itään Pieliselle ja Akka-Koli  länteen. Paha-Koli oli joku jääkauden muovaama jyrkkä kallio. Huipun tuntumassa on vanhaa aarnimetsää keloineen. Empä sellaista paljoa muualla puistossa nähnyt. On hienoa, että puisto ulottuu myös Pielisen alhaalla näkyviin moniin saariin.

Vaaralta alaspäin oli helppoa kulkea. Matkalla oli näin monta hoidettua ahoa kuten Ikolanaho ja Mäkränaho. Tähän aikaan vuodesta ne olivat vain ruohoaukioita. Luontokeskuksen Koli kuvakirjassa ne näyttäytyivät täydessä kukkaloistossa perhosineen. Vaellan pimeän tuloon saakka innokkaasti ja vaivattomasti. Leiripaikka ei vaan tulee eteen vieläkään. Olin jossain korvessa pienen vilkkuvan taskulampun valossa. Ei kannattanut jatkaa pidemmälle. Löysin korkealta kallioiselta harjulta hyvän paikan ja sinne vain teltta pystyyn. Viirupöllö toivotti minulle hyvää yötä.

Aamulla saavun Lakkalaan, jonne aikomukseni oli päästä edellisenä iltana. Se on vanha pieni maatila. Luen info taulusta, että tilan perinneympäristöä on hoidettu Suomen luonnonsuojeluliiton toimesta. Kuulun itsekin yhdistykseen. Käyn uimassa Herajärvessä löydettyäni sopivan kivikkoisen pohjan ja syvenevän veden. Köydestä vedettävällä lautalla ylitän salmen Kiviniemeen, jossa on retkeilykeskus. Tutkiessani opaskylttejä paluumatkaa varten huomasin, että suuntavaistoni oli mennyt sekaisin. Kuvittelin oikean suunnan olevan päinvastainen kuin kylteissä luki. Sisäinen kompassini ei näytä toimivan, joten varmasti tulevilla reissuilla tarvitsen oikean kompassin kun lähden merkittyjen reittien ulkopuolelle.

Olen 40 km pituisella Herajärven kierroksella. Se on suureksi osaksi  aika vaativaa ja hankalaa vaellusmaastoa. Vaaroja, harjuja, kallioita ja kivisiä rinteitä kivutaan ylös ja alas. Reitti kulki suureksi osaksi kansallispuiston ulkopuolella. Alue oli pirstoutunutta tilkkutäkkiä: talousmetsää, maatiloja, hakkuuaukioita, hiekkatietä ja vanhojen metsien EU natura suojelualueita. Jälkeenpäin ajatellen olisin mieluummin liikkunut vain itse puiston alueella ja nähnyt sen nyt näkemättä jääneitä osia. Lähes koko vaelluksen ajan olen ollut hirvikärpästen hyökkäyksen kohteena. Vaikka niitä listii, niitä ei mitenkään saanut kaikkia torjuttua. Toisena yönä niitä varmaan ryömi vaatteideni alla. Kotiin palattuani huomasin 10 ilkeää puremaa. Niiden kaikkien paraneminen vei kuukauden.

Lähtöpäivänä teen vielä kävelykierroksen ilman rinkkaa huipun pohjoispuolelle Ipatin suuntaan. Ihmettelen erikoista uhripaikkaa, joka on  kallionrako, minne heiteltiin kolikoita ennen vanhaa ja vielä nykyäänkin. Muinoin ihmisen kohtaloon vaikuttavien henkien uskottiin asuvan erityisissä luonnonmuodostumissa ja paikoissa. Koli on lienee ainut kansallispuisto Suomessa, missä on myös laskettelukeskus. Sen rinteet olivat tosi jyrkkiä ja vaativia. Kuljen jylhän kuusikon halki. Metsänvartijan mökin kupeesta löytyy vielä yksi aho ja perinnetila. Luontokeskuksen seinällä oli joku Järnefeltin Koli-aiheinen maalaus. Se näytti surkealta töherrykseltä, erityisesti juuri näkemiini maisemiin nähden. (Löysin myös sen kaipaamani ilmaisen kartan vastaanottotiskiä kauempaa). Mietin että kansallispuistot voisivat olla isompiakin. Usein ne voi vähän liian nopeasti kulkea päästä päähän. Siksi vaellusreitit onkin usein ulotettu puiston ulkopuolelle kuten vaikka Salamajärvellä ja Kolilla. Hyvä niinkin, mutta entäpä jos koko alue olisikin suojeltua kansallispuistoa?

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *