Kolin kansallispuisto retki

Matkustin Kolin kansallispuistoon syyskuun alkupuolella. Hain kellarista vanhan vihreän Savotta putkirinkan, jonne mahtuu enemmän vaatetta ja tavaraa. Hankin myös kylmemmille ilmoille sopivan paksumman makuupussin. Menin bussilla Joensuuhun, missä vaihdoin pohjoiseen menevään linjaan, joka kulki Kontiolahden ampumahiihtokeskuksen ohitse Kolinportille. Ylös Kolin huipulle pääsi kätevästi kiskohissillä. Luontokeskuksesta en löytänyt ilmaista karttaa. Siksi en oikein voinut suunnitella kunnolla kierrostani yöpymispaikkoineen. Tutkin seinällä olevaa karttaa ja koetin painaa mieleeni tärkeimpiä etappeja. Lähdin vain menemään, onhan siellä matkan varrella opasteita. Käytin sandaaleja koska oli jo kylmä. Näkymät huipulta olivat päätähuimaavia. Olin keskellä kansallismaisemaamme. Sieltä ovat hakeneet innoitusta Gallen-Gallela,  Sibelius ja Järnefelt. Ukko-Koli avautui itään Pieliselle ja Akka-Koli  länteen. Paha-Koli oli joku jääkauden muovaama jyrkkä kallio. Huipun tuntumassa on vanhaa aarimetsää keloineen. Empä sellaista paljoa muualla puistossa nähnyt. On hienoa, että puisto ulottuu myös Pielisen alhaalla näkyviin moniin saariin.

Vaaralta alaspäin oli helppoa kulkea. Matkalla oli näin monta hoidettua ahoa kuten Ikolanaho ja Mäkränaho. Tähän aikaan vuodesta ne olivat vain ruohoaukioita. Luontokeskuksen Koli kuvakirjassa ne näyttäytyivät täydessä kukkaloistossa perhosineen. Vaellan pimeän tuloon saakka innokkaasti ja vaivattomasti. Leiripaikka ei vaan tulee eteen vieläkään. Olin jossain korvessa pienen vilkkuvan taskulampun valossa. Ei kannattanut jatkaa pidemmälle. Löysin korkealta kallioiselta harjulta hyvän paikan ja sinne vain teltta pystyyn. Viirupöllö toivotti minulle hyvää yötä.

Aamulla saavun Lakkalaan, jonne aikomukseni oli päästä edellisenä iltana. Se on vanha pieni maatila. Luen info taulusta, että tilan perinneympäristöä on hoidettu Suomen luonnonsuojeluliiton toimesta. Kuulun itsekin siihen. Käyn uimassa Herajärvessä löydettyäni sopivan kivikkoisen pohjan ja syvenevän veden. Köydestä vedettävällä lautalla ylitän salmen Kiviniemeen, jossa on retkeilykeskus. Tutkiessani opaskylttejä paluumatkaa varten huomasin, että suuntavaistoni oli mennyt sekaisin. Kuvittelin oikean suunnan olevan päinvastainen kuin kylteissä luki. Sisäinen kompassini ei näytä toimivan, joten varmasti tulevilla reissuilla tarvitsen oikean kompassin kun lähden merkittyjen reittien ulkopuolelle.

Olen 40 km pituisella Herajärven kierroksella. Se on suureksi osaksi  aika vaativaa ja hankalaa vaellusmaastoa. Vaaroja, harjuja, kallioita ja kivisiä rinteitä kivutaan ylös ja alas. Reitti kulki suureksi osaksi kansallispuiston ulkopuolella. Alue oli pirstoutunutta tilkkutäkkiä: talousmetsää, maatiloja, hakkuuaukioita, hiekkatietä ja vanhojen metsien EU suojelu alueita. Jälkeenpäin ajatellen olisin mieluummin liikkunut vain itse puiston alueella ja nähnyt sen nyt näkemättä jääneitä osia. Lähes koko vaelluksen ajan olen ollut hirvikärpästen hyökkäyksen kohteena. Vaikka niitä listii, niitä ei mitenkään saanut kaikkia torjuttua. Toisena yönä niitä varmaan ryömi vaatteideni alla. Kotiin palattuani huomasin 10 ilkeää puremaa. Niiden kaikkien paraneminen vei kuukauden.

Lähtöpäivänä teen vielä kävelykierroksen ilman rinkkaa huipun pohjoispuolelle Ipatin suuntaan. Ihmettelen erikoista uhripaikkaa, joka on  kallionrako, minne heiteltiin kolikoita ennen vanhaa ja vielä nykyäänkin. Muinoin ihmisen kohtaloon vaikuttavien henkien uskottiin asuvan erityisissä luonnonmuodostumissa ja paikoissa. Koli on lienee ainut kansallispuisto Suomessa, missä on myös laskettelukeskus. Sen rinteet olivat tosi jyrkkiä ja vaativia. Kuljen jylhän kuusikon halki. Metsänvartijan mökin kupeesta löytyy vielä yksi aho ja perinnetila. Luontokeskuksen seinällä oli joku Järnefeltin Koli-aiheinen maalaus. Se näytti surkealta töherrykseltä, erityisesti juuri näkemiini maisemiin nähden. (Löysin myös sen kaipaamani ilmaisen kartan vastaanottotiskiä kauempaa). Mietin että kansallispuistot voisivat olla isompiakin. Usein ne voi vähän liian nopeasti kulkea päästä päähän. Siksi vaellusreitit onkin usein ulotettu puiston ulkopuolelle kuten vaikka Salamajärvellä ja Kolilla. Hyvä niinkin, mutta entäpä jos koko alue olisikin suojeltua kansallispuistoa?

 

Isojärven kansallispuisto retki

Elokuussa 2016 tein retken Isojärven kansallispuistoon Kuhmoiseen. Matkustin bussilla ensin Muuramesta Jämsään ja eteenpäin Länkipohjan tienhaaraan. Sieltä pyöräilin sopivan matkan verran kohteeseen viihtyisissä maalaismaisemissa. Aloitan vaelluksen Heretyn opastuspisteeltä, joka on vanha metsätyökämppä. Ylitän kävelysillan. Polut olivat suureksi osaksi sorapäällysteisiä entisiä tukkimiesten pyöräteitä. Ne eivät soveltuneet avojaloin kulkemiseen. Laitoin siis sandaalit jalkaan. Ne kannattaa aina pitää mukana rinkassa roikkumassa. Niitä kannattaa aina käyttää hiekkateillä, sorapoluilla tai muuten hankalissa paikoissa. Tulen pienelle lammelle. Ensimmäistä kertaa elämässäni näin kaakkureita uiskentelemassa, ja vieläpä todella läheltä. Otin muutamia kuvia enkä halunnut häiritä niitä enempää. Niitä oli pariskunta ja kauempana uiskenteli vielä yksi luultavasti poikanen. (Kamerani tekniikka ei riittänyt hyvien kuvien saamiseen niistä.) Jonkin matkan päässä olevalla vähän suuremmalla lammella oli myös kaakkureita. Lintu on muuten tavallisempaa kuikkaa selvästi pienempi, ja sillä on ruskea kurkku.

Käyn uimassa lammessa Lortikkassa, missä on joku entinen savottakämppä. Majavan toimien jälkiä saattoi nähdä puistossa lähes kaikkialla vesistöjen varrella. Majavat patoavat vesireittejä ja aiheuttavat suuria muutoksia luonnossa kuten kaadettuja puita ja veden hukuttamia alueita, joiden seurauksena on pystyyn kuolleita puita. Menomatkalla kohti Huhtalaa ja Kalalahtea en kaakkurilampia lukuun ottamatta en nähnyt mitään kovinkaan vaikuttavaa. (Myöhemmin paluumatkalla puiston järven puoleista laitaa sitäkin enemmän.) Ohitan synkeitä kuusikkoja ja saavun illalla Kalalahteen. Pystytän pienen tunnelitelttani aivan veden rajaan. Paikalla on muitakin telttailijoita. Aamulla jatkan vaellusta. Polku kulkee jonkun matkaa järven rantaa myötäillen ja katoaa sitten syvemmälle metsään. Kipuilen harjuja ylös ja alas. Tulen Vahterjärven alueelle. Se ei ensi alkuun näytä oikealta järveltä, vaan vaikuttaa siltä kuin siellä olisi vain rykelmä toisiinsa kytkeytyneitä suolampia. Mietin, että onko kukaan pystynyt määrittelemään, missä kokoluokassa tarkalleen on järven ja lammen välinen ero. Kaunista seutua. Sieltä lähti Lortikan luontopolku, jonka kiersin

Heitän repun selästäni ja pysähdyn yhdelle korkealle kallioharjulle levähtämään ja poimimaan puolukoita. Äkkiä jostain ylhäältä kuului voimakasta rapinaa ja ajattelin sen olevan näätä tai orava. Se oli näätä. Näin sellaisen elävänä ensimmäistä kertaa elämässäni, kuivuneen puun latvassa. Vaalea laikku kaulassa erottui selvästi. Tähtäilin sitä kamerani ja otin pari kuvaa. (Kuvat eivät onnistuneet, koska kamerani on liian alkeellinen). Se murisi minulle kuin pieni koira ja lähti sitten tiehensä. Näätä on kuulemma enimmäkseen hämärässä liikkuva, vaikka kohtasin sen keskellä päivää. Latokaski (en ole varma nimestä) on puiston rauhoitettu lehtomainen alue, jonka läpi kuljen.

Leiriydyn Kuorejärven rannalle. Se on kiva hieno paikka, jota iltaaurinko lämmitti pitkään. Siellä oli tosi paljon porukkaa, osa ulkomaalaisia. Naisia oli enemmän kuin miehiä. Riippumatot ovat yleistyneet, mutta en usko että sellaisessa voisi nukkua mukavasti. Leirinuotiolla kerroimme erätarinoita. Kerroin näätä havainnoistani sekä edellisenä iltayönä kuulemistani erikoisista äänistä telttailupaikan lähellä. Luonnon tuntemukseni ei riittänyt vahvojen kaksiosaisten äänten tunnistamiseen, joten sanoin että kyseessä oli ehkä kummitus, mikä herätti hilpeyttä. Monia kansallispuistoja myös Itä-Suomessa kiertänyt kaveri kertoi nähneensä mm. karhun, ahman ja suden (mutta ei kuitenkaan näätää). Aamulla ihailen tunnelmallista Hevosjärven aluetta. Kierrän vielä Heretyn luontopolun.

 

Salamajärven kansallispuisto retki

Heinäkuun lopussa 2016 oli vuorossa retki Salamajärven kansallispuistoon. Se oli minulle tuttu ainoastaan jostain luonto ohjelmasta. Matkustin bussilla Jyväskylästä pohjoiseen Saarijärvelle ja edelleen Perhoon. Sieltä pyöräilin jotain vähän yli kymmenen kilometriä määränpäähän. Hiekkatien varrella matkalla puistoon nevalta kuulin erikoista vihellystä ja näinkin hyvin kaukaa jonkin mustakeltarintaisen kahlaajan. Ääni toi mieleeni jonkin lelun tai puhelimen piipityksen. Vihellys oli myös äärimmäisen yksinäinen ja surumielinen. Tunsin löytäneeni kohtalotoverin. Tuossa vaiheessa en vielä lintua tunnistanut, mutta myöhemmin kun Kapustarinta mainittiin opastaulussa ja näin vielä saman linnun lennossa, osasin yhdistää asiat. Vaikka lintu on yleinen oli se silti minulle aivan uusi laji.

 Puistoon minut toivotti tervetulleeksi suuri metsäpeuran kuvataulu.  Jätän pyörän Koirasalmen parkkipaikalle ja lähden patikoimaan Koirajärven rantaa myötäilevää äärimmäisen kivistä polkua. Hankalaa kivikkoa jatkui loputtomasti. Kerroinko jo että teen kesällä retket aina paljain jaloin? Kuinkas sitten kävikään, iskin varpaani kiveen niin että veri valui. Jos osuma olisi ollut vähän kovempi, niin reissu olisi päättynyt heti alkumatkasta siihen. Avojaloin kävely (ja juokseminen vielä enemmän) vaatii jonkin verran opettelua enkä vieläkään hallinnut sitä. Opetus: hankalissa tai kivikkoisissa paikoissa jokaiseen askeleeseen pitää tarkasti keskittyä eikä saa ajatella tai tehdä mitään muuta saamaan aikaan. Täytyy kävellä hyvin tietoisesti ja keskittyneesti. Asian oppii kuten aina kantapään kautta tai paremminkin varpaiden kautta. Luonnossa liikkumiseen voi siis yhdistää tietoisen kävelyn ja vieläpä tietoisen läsnäolonkin. Vaihtelevien maastojen jälkeen saavun Pyydyskoskelle telttapaikalle. Siellä oli suuri kota ja nuotiopaikka. Sain olla siellä aivan yksin omassa rauhassani. Yöllä kuulin kaakkurin aavemaisia villejä kirkuvia huutoja ja aamulla näin melko varmasti sellaisen lentävän ylitseni.

Seuraavan päivänä patikoin Koirajoen vartta kunnes edessä oli pitkä, suuri erämainen alue. Se on puiston parhaita osia. Kun huomasin, että puisto päättyi, kävelin yhdystietä sen toiselle laidalle. Kuvasin tien laidan kukissa olevia perhosia. Patikoin puiston toista laitaa Pitkälahdesta Jyrkkäniemelle, missä oli nuotiopaikka. Sain taas olla täysin rauhassa. Järvi oli kartan mukaan Salamajärvi. Se sijaitsi puiston luoteiskulmassa ja oli suurimmaksi osaksi sen ulkopuolella. Aloin onkimaan. Tällä kertaa madot olivat mukana, edellisistä reissuista olin oppinut jotain. Ensin sain pieniä sinttejä, jotka otin kaikki talteen. Sitten tuli kunnon nykäisy. Luulin ensin jyhkeää littanaa kalaa lahnaksi, mutta ilokseni se olikin ahven, isoimpia mitä olen koskaan saanut. Se oli taatusti yli puolikiloinen. Aamupäivällä tapaamani kotiseudulleen retkeilemään palannut kaveri oli kertonut isoista ahvenista. Yksi kala riitti  nuotiolla paistettuna pääateriaksi, vaikka söin myös pienet sintit. Seuraava etappi on nuotiopaikka lammen rannalla. Alkaa sataa yhä enemmän. Muutaman sadan metrin päässä on metsänvartijan mökki ja pakenen sinne rankkasadetta. Juutun sinne koko illaksi ja myös yövyn siellä. Seuraavana päivänä ihmettelen mm. jääkauden aikaisia kivipeltoja. Kiersin Sysilammelta lähtevän luontopolun pitkospuita pitkin suolla. Opastaulussa kerrottiin että siellä kasvaa mm. Kaarlen valtikka ja punakämmekkä, mutta en nähnyt niitä. Havaitsin kuitenkin yhden tuntemattoman kasvilajin, joka oli suolla kasvava vedestä nouseva kaunis keltakukkainen kasvi, joka paljastui myöhemmin (muistaakseni) suo orvokiksi. Retken jälkeen tarkistan yleensä aina kaikki uudet lintu ja kasvi lajit  luontoportti.fi palvelusta. Sieltä löytyy lintujen äänetkin.
Talsin eteenpäin puiston laitaa. Pitkospuut olivat monesti pois paikoiltaan tai ne vinksuivat sinne ja tänne tosi yllättävästi. Siinä voisi joku loukkaantua. Taisinpa kirjoittaa asiasta palautetta luontokeskukseen. Hirveä pienempien sorkkaeläinten laumojen jälkiä näkyi paikoittain suolla runsaasti, ja ne ovat hyvinkin voineet olla metsäpeuroja, jotka alueella elävät. Kiipeän lintutorniin, josta avautuu vaikuttava näkymä isolle nevalle (Heinkinjärvenneva), jota täplittää pienten suonsilmien mosaiikki. Hämärän takia kuvat ovat vähän turhan tummia. Ensin kuulin kimeän huutosarjan ja sitten myös näin ampuhaukan kaartelemassa suon laidalla. Lintu esiteltiin tornin opastaulussa, joten oli helppoa yhdistää havaintoni siihen. Kauempana suolla taisi olla joutsenia. Kurjen huutoja kuului myös kauempaa kuten myös koko retken aikana eri suunnista. Yövyn laavussa Heinkinjärvellä. Rankkasadetta kestää koko illan.

Olin lähtöpisteessä Koirasalmella. Kaakkuri lensi järven yllä, sillä on helposti tunnistettava kräk kräk lentoääni.  Kävin Koirasalmen luontotuvalla ja juttelin puistonhoitajan kanssa. Kiersin vielä Pienen Koirajärven ympäri. Olin menossa Salamanperän luonnonpuistoon, mutta kivikkoinen maasto oli tällä kertaa liikaa. Olin täysin väsyksissä. Jäipä jotain näkemistä ensi kerraksi. Kuljin Ison Koirajärven toista laitaa jonkin matkaa. Otin kuvia.

Seitsemisen kansallispuisto retki

Pyöräilin Seitsemiseen suoraan Helvetinjärven kansallispuistosta. Pitkien matkojen ajaminen pyörällä kohteeseen ja erävaeltaminen eivät sovi erityisen hyvin yhteen, koska pääasiaan eli vaeltamiseen jää rajoitetusti voimia. Mutta kun ei ole autoa (enkä hanki) eikä yleisillä kulkuneuvoilla paikalla pääse, ei jää muita vaihtoehtoja. Yleensä homma toimii hyvin kun menee bussilla niin pitkälle kuin pääsee ja ajaa pyörällä loppumatkan kohteeseen. Seitsemisessä oli luontokeskus mistä sain kartan. Lähdin vaeltamaan tavoitteena lähinnä oleva telttapaikka Kivijärvellä. Vaikka toisin luulisi kansallispuistoissakaan reittimerkinnät eivät ole aina täysin selkeitä. Ohessa on viesti, jonka lähetin jälkeenpäin luontokeskukseen palautteeksi: ”Palasin pari päivää sitten Seitsemisen kansallispuistosta, jossa olin retkeilemässä ensimmäistä kertaa. Valitettavasti se tuotti kuitenkin pettymyksen huonojen reittimerkintöjen takia. Oletin että näin tunnetussa kohteessa, jossa on luontokeskuskin, olisi myös reitit merkitty selkeästi ja että maastossa voisi kulkea ilman että karttaa pitäisi koko ajan tarkasti tutkia. Ensimmäisenä iltana väsyneenä Helvetinjärven kansallispuistosta pyörällä ajaneena yritin mennä Isolle Kivijärvelle. Luontokeskuksesta saatavan kartan mukaan sinne pitäisi päästä seuraamalla esim. punaisia merkkejä. Lähtöpisteessä oli yksi ainoa viitta Kivijärvelle, sen jälkeen ei ainoatakaan. Sitten punaiset maalimerkitkin loppuivat, oli soita ja pitkospuita ym.. Lopulta en enää tiennyt missä olin. Oletin että olin jotenkin joutunut pois reitiltä kun järveä ei tullut näkyviin. Käännyin takaisin. Ihme kyllä yhdessä risteyskohdassa, missä käännyttiin ns. harjupolulle, punaisia merkkejä oli molempiin suuntiin jonkin matkaa. Kirkaslammilta lähdettäessä ei löytynyt opaskylttiä Kirkkaanlamminkankaalle, joten kävelin risteyskohdan ohi, ja jouduin palaamaan takaisin päin etsimään sitä. Myöhemmin huomasin sellaisen kyltin lojuvan maassa lammen rannalla. Koverosta ei löytynyt kylttiä Koverolammen polulle. Surkea polku piti itse etsiä. Koverolammella ei ollut kylttiä myöskään Kirkaslammelle.” Selitykseksi esitettiin että reittimerkintöjä uusittiin ja että työ oli vielä kesken. Lisäksi kierros oli tarkoitettu kierrettäväksi juuri päinvastaiseen suuntaan mitä itse aloittaessani kuljin. Mielestäni opasteiden pitäisi kyllä aina toimia kulki sitten mihin suuntaan tahansa. Opetus: pitää huomioida myös maastomerkkejä kuten lampia ja muita ja verrata niitä karttaan, jotta voi aina paikantaa itsensä.

Teen muuten kaikki retkeni avojaloin. Siten syntyy syvempi luontoyhteys. Silloin aistii herkästi monenlaiset maastot ja kaikki erilaiset pinnat. Paljaat jalat mukautuvat myös hyvin tiiviisti erilaisiin maan muotoihin. Sillä tavalla on useinkin helpompi kävellä kuin kömpelöillä kengillä. Soilla, savessa ja mutakuopissa saa myös ilmaisia jalkahoitoja! Minua nauratti kun eräs tapaamani kaveri valitti sitä kuinka hänen vaellusjalkineensa hiertävät. Meidät on kaikki aivopesty uskomaan, että kesällä metsäpoluilla tai muuten helpossa maastossa kulkemisessa tarvittaisi kengät. Ne ovat täysin tarpeettomat. Myöhemmin syksyllä huomasin ihmeekseni, että kantapäissäni vuosikausia olleet paksut rumat urat tai halkeamat, joiden uskoin jo olevan ikuisia, olivat huomattavasti pienentyneet, lähes kadonneet. Samana kesänä olin kulkenut avojaloin muulloinkin, aina kun se oli mahdollista, esimerkiksi kerätessäni lakkoja suolla tai kulkiessani polkuja pitkin. Luonto parantaa. Paluu luontoon ja luonnonmukaisuuteen on avain terveyteen, hyvinvointiin ja tasapainoon.

Päädyin ensimmäiseksi yöksi Kirkaslammen rannalle. Seuraavana päivänä läheisellä suolla harjoittelin perhosten kuvausta pitkästä aikaa. Retkeily on huomattavasti kiinnostavampaa ja kivempaa kameran kanssa kuin ilman. Luontokuvaaminen ja kuvauskohteiden ja kuvauskulmien  etsiminen on miellyttävää ja kiintoisaa tekemistä,  joka auttaa pitämään mielen valppaana ja keskittyneenä. Jälkeenpäin kuvia on hauskaa katsella ja jakaa toisten kanssa, mistä kiitos olette nyt osallisina. Toki luonnossa retkeillessä voi tehdä samalla kaikenlaista muutakin kuten vaikkapa opetella tunnistamaan uusia kasveja ja muita eliölajeja, bongailla lintuja yms.. Pienistä sinisiivistä ottamani kuvat eivät onnistuneet johtuen melko varmasti melko alkeellisesta kamerastani. Isommista hopeatäplistä kuvat onnistuivat jotenkuten. Poimin lakkoja ja juolukoita. Harjulla näin pohjantikan nakuttelemassa. Sillä ei ollut keltaista väriä päässä, joten se oli naaras. Edellisen kerran näin lajin Sipoonkorvessa kauan sitten. Pienen Seitsemisjoen varrella oli paljon majavien kaatamia ja järsimiä puita. Koveron perinnetilalla ihmettelin vanhaa maatalon tavaraa ja maatalous tavaraa, jota oli pilvin pimein. Seitsemisessä en nähnyt mitään varsinaista aarnimetsää.  Sellaisia on esitteen mukaan Multiharjussa ja muutamissa muissa paikoissa. Siellä asti en tällä kertaa käynyt. Puiston halki kulki asfaltoitu autotie, joten ei siellä mitään erämaan rauhaa ollut.

Ongin Koverolammella ja illalla Kirkaslammella käyttäen syöttinä pyydystämiäni hyönteisiä. Ne eivät riittäneet pitkälle. Sain yhden pienen ahvenen. Jäljelle jäänyt karvamato ei enää maistunut kaloille, joten piti lopettaa. Kaivelin kepillä monista paikoista, mutta matoja ei löytynyt. Opetus: jos meinaa kalastaa, madot kannattaa hankkia etukäteen mukaan. Lammella oli aika paljon porukkaa. Paiston ahvenen nuotiolla. Kävin uimassa.

Paluumatkalla pyöräilen pitkän monen tunnin matkan Mänttään. Jatkan bussilla kohti Jyväskylää.  Keltinmäestä pyöräilen vielä Säynätsaloon. Poljettuja kilometrejä tuli yhteensä lähes 100 km sille päivälle.

Helventinjärven kansallispuisto retki

Toinen retkeni samana kesänä 2016 suuntautui Helvetinjärven kansallispuistoon. Matkustin bussilla Vilppulaan, mistä jatkoin polkupyörällä melko mukavia teitä Ruovedelle. Poljen Haukanmaalta (ja havaitsen heti pienen haukan) lähtevää pitkää pitkää hiekkatietä kunnes lopulta saavun kansallispuiston alueelle. Patikoin viitan opastamana Luomajärvelle. Koska on jo myöhä ja olen ajomatkasta väsynyt, leiriydyn pienelle niemelle, joka on virallinen telttailualue. Siellä oli paljon porukkaa, joten hyvästä telttapaikasta piti taistella. Pystytän teltan aivan veden rajaan. Käyn uimassa matalassa tummassa mutapohjaisessa järvessä. Helventinjärven kansallispuistoa luonnehtivat maankuoren halkeamien synnyttämät rotkolaaksot ja sellaiseen syntyneet kapeat paikoin jyrkän kallioseinäiset järvet kuten Iso Helvetinjärvi, Pitkä Helvetinjärvi, Luomajärvi ja Kovero.

Aamulla lähden vaeltamaan kohti Helvetinkolua ja Isoa Helvetinjärveä. Huomaan tulleeni tosi villiin paikkaan. Sammankonpoikaset pyörivät jaloissa. Metsä on alkukantaista. Puut taistelevat elintilasta, keloja on runsaasti ja kaatuneita ja osaksi lahonneita kääpien peittämiä puita on sikin sokin joka puolella. Olen aivan eri maailmassa. Saavun perille korkealle kalliolle rakennetulle näköalatasanteelle. Edessä avautuu sanoin kuvaamattoman hieno näkymä alas pitkälle ja kapealle rotkojärvelle (Iso Helvetinjärvi). En saa kauaa olla rauhassa kun paikalle tulee meluava lauma ulkomaalaisia turisteja. Erotan kielistä ainakin japanin ja ranskan. Paikka onkin ollut tunnettu matkailunähtävyys jo 1800-luvulta lähtien. Monet merkittävät suomalaiset kulttuurihenkilöt ovat käyneet ihailemassa paikan maisemia. Heistä voidaan mainita taidemaalari Akseli Gallen-Kallela ja kirjailija J.L. Runeberg. Ensin mainitun maalaukset ainakin henkivät mielestäni paikan tunnelmaa. Helvetinkolu on pitkä, leveä ja tasainen halkeama kalliossa. Kuljen rappusia alas järven rantaan. Siellä on nuorisoseuran 1920-luvulla rakentama päivätupa. On mielenkiintoinen tarina, että paikallinen nuoriso kokoontui sinne aina rukoussunnuntaisin pakoon tanssitonta vapaapäivää.

Puistossa ei ollut mitään sen kattavaa rengasreittiä, joten oli palattava samaa polkua takaisin yli 7 km. Helvetistä itään kierros jäi toiseen kertaan. Kun päivittelin rengasreitin puuttumista, eräs kokenut retkeilijä kehotti minua vapaasti lähtemään omin päin maastoon, mutta ehdottomasti varustautuneena kunnollisella kartalla ja kompassilla. Hyvä ajatus. Aionkin tehdä niin. Siinä ne erätaidot ainakin kehittyisivät. Paljon nähtävää jäi ensi kerraksi. Pakkaan tavarat, poistun puistosta ja lähden polkemaan kohti 50 km päässä sijaitsevaa Seitsemisen kansallispuistoa.

 

 

 

 

 

 

Leivonmäen kansallispuisto retki

Kesän 2016 ensimmäinen isompi retkeni suuntautui heinäkuun alussa Leivonmäen kansallispuistoon. (Aikaisemmin olen käynyt siellä vain pikaisesti kääntymässä). Ajoin sinne tietysti polkupyörällä. Ensimmäinen reissu toista viikkoa aikaisemmin ei edennyt alkua pidemmälle, koska pyörä hajosi heti Muuramen jälkeen. (Ketjut oli vaihdettu korjaamolla ja samalla polkimien kammet, joista toinen ei pysynyt kiinni.) Varusteinani oli vain pieni reppu, ultra light teltta ja kevyt makuupussi. Tällä kertaa Säynätsalosta lähdettyäni ohitin Muuramen ilman ongelmia, pääsin Korpilahdelle ja sitten edessä olikin jo Kärkisten korkea silta upeine näkymineen. Vaarunvuorten luonnonsuojelualueella ei voinut olla käymättä. Kiersin merkityt reitit. (Aikaisemmin olin käynyt siellä pyöräretkilläni vain pikaisesti kääntymässä.) Näin vanhoja metsiä, soita, (Päijänteelle avautuvan) näköalapaikan (jossa opastaulun mukaan kasvaa joku harvinainen vuorimunkki) ja sitten kävin Korospohjassa. Siellä oli jännää lehtometsää moninaisine pensaineen. Opastaulu kertoi, että paikalla kasvaa joku pähkinäpensas. En tiennyt Suomen luonnossa sellaista olevankaan. En kuitenkaan nähnyt sitä. Luonnosta voi oppia loputtomasti uusia asioita. Lepikoissa ja ruohikoissa kulkiessani tein säännöllisesti punkkitarkastuksia. Onneksi niitä ei löytynyt, onneksi niitä esiintyi vähemmän kuin pelkäsin. (Tuolta kierrokselta en saanut mieleisiäni kuvia).

Parin päiväin reissuun ei tarvitse paljoa evästä varata: vähän ruisleipää (viileillä keleillä juustoa) suklaata ja salmiakkia. Pieni paastokin silloin tällöin tekee hyvää. Kesällä pärjää muuten hienosti luonnon antimilla. Monenlaisia marjoja kuten lakkoja, mustikoita ja juolukoita on joka puolella saatavilla. Tänä kesänä lakkoja onkin ollut poikkeuksellisen paljon. Lisäksi voi kerätä villiyrttejä. Ne hoitavat vatsaa ja terveyttä. Eräretkeilyn filosofia on yksinkertainen: kulkea aistit avoinna jännittävissä maastoissa vapaana, huolettomana ja kenenkään ja minkään tavallisen elämän piiriin kuuluvan häiritsemättä. Elämä yksinkertaistuu ja saavutamme sisäisen harmonian ja sopusoinnun itsemme ja ympäristömme välillä.

Leivonmäen kansallispuisto muodostuu, kuten sain huomata, pääasiassa harjuista ja soista. Puisto jakaantuu kahteen osaan, joiden välissä on Rutajärvi. Saavun perille hyvissä ajoin illalla. Leiriydyn Lintuniemeen. Käyn kiertelemässä Joutsniemessä. Se oli uskomattoman pitkä ja kapea mäntyinen harjuniemi. Se muistutti tosiaan kuin joutsenen pitkää kaulaa. Myöhemmin luin joistain esitteestä, että nimitys viittaakin jouseen. Alueella on ollut kivikautista asutusta. Juomavesi alkoi olla lopussa, koska saapuessani en löytänyt vedentäyttöpaikkaa. Nuotiopaikalla oli vain iso ruosteinen ämpäri. Siinä keitetty vesi maistui äärimmäisen pahalta. Opetus: pidemmälle retkelle ota mukaan oma kattila. Leiripaikalla kevyt tuuli puhalteli mukavasti järveltä läpi yön. Ohut makuualusta oli epämukava. Sain toisen opetuksen: paksu kunnollinen makuualusta on tarpeellinen.

Puistossa on valittavaksi monenlaisia selkeästi merkittyjä reittejä kuten harjunkierros ja mäyränkierros. Kokeilin siellä ollessani vähän kaikkia. Aamulla lähdin vaeltamaan jonnekin Mäyrälammen suuntaan ohittaen harjuja ja soita. Suon laidalla havaitsen jonkun ison petolinnun lähtevän puusta raskain siiveniskuin. Taivas alkoi tummua ja sitten iskivät rankkasateet. Laavua tai kotaa ei ollut missään lähistöllä. Hain suojaa tiheän kuusen alta. Tuntui että koko retki oli vaarassa loppua siihen, vaikka en ollut nähnyt vielä paljoakaan. Mukanani ei ollut sadeasua eikä repulle ollut sadesuojaa. Siinä taas opetuksia harrastelija retkeilijälle. Sade taukosi lopulta ja sinistä taivastakin alkoi näkyä. Luulin ensin isoja monttuja ihmisen tekemiksi, mutta opastaulun mukaan ne olivat jääkauden aikaisia suppia. Pyöräilin puiston toiseen osaan Kirveslammelle. Kuljeskelen merkittyjä reittejä sinne ja tänne. Opasteessa kerrottiin, että hämärän aikaan alueella voi kuulla ja nähdä kehrääjän. Taivas oli synkeä. Alkoi yhä enemmän hämärtää.  Valo riitti juuri ja juuri kuvaamiseen kamerallani. Tulen isolle suolle, joka on Haapasuo. Pitkospuita on helppoa talsia. Siellä on kiellettyä liikkua merkittyjen reittien ulkopuolella lintujen pesimäaikaan. Tornista oli hyvät näköalat. Vielä vähän matkaa ja kierros puistossa on ohi. Jäi vielä näkemistä seuraavaksikin kerraksi. Lähden polkemaan takaisin kohti Jyväskylää.

 

 

Keskustelu 3

Allekirjoittaneen keskusteluja pääasiassa selvänäköisyydestä sitä harjoittavan ihmisen kanssa.

TIMO Voitko kertoa mitä on selvänäkö? Suhtaudun asiaan skeptisesti. Voiko se olla mitään muuta kuin asioiden selkeää tiedostamista ja ymmärtämistä? Miksi pitää mystifioida ja uskotella että on olemassa jokin erityinen mystinen selvänäkökyky? (tietysti esim. monet teosofiset kirjat on täynnä sitä). Haluan nyt vain haastaa sut keskusteluun. Eikö ihmisiä voi parhaiten auttaa siten että heidät opetetaan kohtamaan todellisuus eikä pakenemaan harhakuvitelmiin?

NB Itse uskon, että selvänäkö ei ole yliluonnollinen mystinen kyky, vaan asia, joka on meissä kaikissa. En usko, että olisi olemassa sellaista asiaa, joka olisi yliluonnollinen. Minusta selvänäkö on sitä, että ihminen on hirmuisen virittynyt näkemään, kokemaan, kuulemaan asioita jopa alitajunnan alueelta. Se että näkee ja kokee asioita alitajunnan alueelta ei minulle ole mystistä. Minulle kuitenkin selvänäkö on myös jotain, mitä en osaa selittää. Se, että minä vajavaisena ihmisenä en osaa sitä selittää, ei mielestäni tee siitä ihmeellistä. En osaa selittää sen kummemmin kvanttifysiikkaakaan tai monia muitakaan asioita. Uskon, että tiede ei oikeasti tiedä, kuin pienen pienen muru hitusen siitä, mitä on. On paljon mm. valon taajuuksia, äänen taajuuksia ja monia muita asioita, jotka ovat varmasti ainakin ihmisen aistien ulkopuolella. Ainakin tietoisten aistien. Mutta se ei tee niistä olematonta eikä sen liiemmälti mystistä. Näin lyhyesti tahdon sanoa, että minulle selvänäkö kyky ei ole sen kummempi asia kuin ylipäätään näkeminen tai kuuleminen ovat. Aisti siinä missä muutkin. Moni ihminen vain ei sitä osaa- tai uskalla käyttää. Se, mitä minä taas olen nähnyt ja kuullut ”selvätietoisesti”, on ihan oma juttu. Ei siinäkään varmasti mitään mystistä ole.
Minulle ei henkilökohtaisesti ole pettymys se hetki, kun aurat, chakrat ja selvätietoisuus pystytään tieteellisesti selittämään. Minulle se tarkoittaa sitä, että asiat viimein on todistettu olemassa oleviksi. En etsi elämääni mitään mystistä. Selitän sen jopa liian tylsästi niille, jotka tahtovat nähdä asiassa jotain yliluonnollista. Enkelit, mestarit, henkioppaat. Heitä olen tuntenut ja nähnyt ihan lapsesta saakka. Sinällään ne ovat vain nimiä erilaisille värähtelyille, mutta johdatustakin sieltä on tullut. En kylläkään usko siihen, että hekään mitään yliluonnollista porukkaa olisivat. Vain ihmisen alemmille aisteille tavoittamattomissa. Silti ihan tosia olentoja. Eläviä kuten mekin.

TIMO Erilaisia energioiden värähtelyjä kokee varmasti jokainen, mutta erityisesti henkisesti herkät tai henkisellä tiellä olevat voivat kokea niitä laajan skaalan. Eikö sekin ole mystifiointia kutsua näitä luonnollisia asioita enkeleiksi, mestareiksi tai henkioppaiksi? Ovatko nämä värähtelyt ja energiat siis jotain ihmisen kaltaisia persoonallisuuksia? Eivät ainakaan minulle. Ja mitä on tuo opastus näkymättömästä maailmasta? Jyrkästi ilmaisten minulle sellaista ei ole. Ainakaan tuo opastus ei ohjaa mihinkään konkreettisiin asioihin, vaan ainoastaan etsimään ilmaisua (esim luovuudessa) henkiselle voimalle ja inspiraatiolle. Ihminen on tuomittu vapauteensa.

NB Esitän sinulle vastakysymyksen vielä. Miten sinä selität esimerkiksi sen, että minulle soittaa henkilö, jonka kanssa puhun puhelimessa aivan elämäni ensimmäistä kertaa. Mistä se sinun mielestäsi johtuu, että osaan vaikkapa kuvailla hänen lapsensa mieliharrastuksen jo muutaman hullun minuutin jälkeen ja vaikkapa jotain selkeitä yksityiskohtia siitä ilman, että olemme ensin sanallakaan sivuttaneet asiaa? Ja onko se harhaa, jos vaikka ihminen on kysynyt minulta, miten hän voisi tukea lastaan parhaalla tavalla ja minulle tämä kuva avautuu eteeni? Millä nimillä sinä kutsut näitä asioita?
En itse ennusta, mutta tunnen asiat ja esimerkiksi toisen ihmisen kivut kehossani. Esimerkiksi joku aika sitten minulle soitti ihminen joka kyseli aivan muita asioita puhelussa. Koko ajan minulla oli kipu oikeassa kyljessä ja lopulta sanoin hänelle, että hänellä on sappi kipua. Henkilö vahvisti tämän asian, että näin on. Sappi oli leikatu vastikään. Minulle tässä on takana ykseys, yhteinen kollektiivinen tietoisuus ja se, että emme ole erillisiä. Minulle tämä on selväaistimista tai nimitän sitä niin. Ennustaja en ole enkä ennustajaksi ala, vaikka näenkin asioita ennalta joskus unissa
ja päivätietoisuudessa.

TIMO Tähän sanoisin, että esim. lapsen harrastuksen ”tietäminen” voi olla vain oikeaan osunut arvaus. Ihmisen sairaudet voi aavistaa esim. puhelimessa äänen ja pienten äänenpainojen perustella. Niistä voi saada vaikutelman, että henkilö kokee kipua jossain määrätyssä paikassa kehoa. Ensimmäiseen viestiisi viitaten sanoisin, että tavallinen tietoisuus on täynnä ns. alitajunnasta, muistista ja menneestä kokemuksesta tulevaa tietoa, jonka yhdistämme salamannopeasti nykyisen elämän tulkintaan. Erilaisia aavistuksia ja tuntemuksia on monenlaisia, useimmat ovat vain subjektiivisia tuntemuksia, joilla ei ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä. Joskus jotkut niistä sattuvat osumaan oikeaan.

NB tuo on totta, että lapsen harrastuksen tietäminen voi olla osuva arvaus, mutta jos niitä ”arvauksia” on tosi paljon ja usein, ei voi syyttää sattumaa enää. Minulle taas on itsestään selvää, että maailmankaikkeudessa on muutakin elämää kuin me ja hyvin paljon siitä on sellaista, mitä emme voi nähdä. Perustan sen loogiseen päätelmään ja omaan kokemukseen sekä niihin kokemuksiin, joita olen saanut kohdata tässä työssä. Minusta siinä ei kuitenkaan ole mitään mystistä. Et ilmeisestikään usko sieluun tai kuoleman jälkeiseen elämään? Onko sinulle tietoisuus vain aivoissa tapahtuva reaktio? Mihin perustat omat ajatukset, ettei ole olemassa elämää, jota ihmisen silmä ei voi havaita? Puhuvatko ne ihmiset valheita, jotka ovat esimerkiksi todistaneet tilanteita, missä esineet liikkuvat itsestään? Itselläni on omin silmin havaittuja kokemuksia tällaisesta.

TIMO Me ollaan kaikki yksilöitä ja me olemme kiinnostuneet eri asioista ja kiinnitämme huomiota erilaisiin asioihin. Näkymätön todellisuus on varmasti olemassa, mutta millainen se on, siitä on eri näkemyksiä. Ovathan ajatuksemmekin näkymättömiä toisille. Sieluun uskon. Luin muuten juuri Aristoteleen kirjoitusta Sielusta. Kuoleman jälkeisestä elämästä ei ole tietoa. Uskon asiat ei tällä hetkellä kiinnosta minua. Siihen mikä on tietoisuus ei ole mitään yksinkertaista vastausta. Usein oudoillekin ilmiöille on olemassa luonnollinen selitys.

BN Niin minäkin ajattelen, että kaikki tapahtumat, oudotkin voi selittää luonnollisella tavalla, mutta ajattelen myös, että luonnolliseen kuuluu hurjan paljon ilmiöitä, joista emme tiedä vielä mitään.
Suhteeni tieteeseen on, että luen paljon mm. tieteeseen ja tutkimukseen liittyviä lehtiä, mutta ajattelen kuitenkin, että tiede kulkee ihan pikkuvauvan vaipoissa vielä. Se on totta, että jokainen meistä ajattelee eri tavalla ja siihen on oikeus. Kunnioitan eri ajatuksia, enkä missään nimessä tahdo sanoa, että joku ajattelee oikein ja toinen väärin. Minulle minun maailma on oikea ja jollekulle on joku toinen. Tärkeää kaiketi on, että valitsee ja löytää oman kantansa, vaikka ei siinäkään mitään pahaa ole, jos ei tiedä, mitä ajattelisi.

TIMO Olen samaa mieltä kanssasi että se tiede mistä useimmiten kuulemme, ei tavoita maailman kaikkia puolia. Uusia avauksia tehdään kuitenkin koko ajan. Tieteitä on kuitenkin monia, esim. luonnontieteet ja ihmistieteet. Jos psyyke ja mieli ja tajunta kiinnostavat, oivallisia kirjoja on riittävästi.
Miten siis määrittelisit tietoisuuden? Itse joskus kuvittelin että ymmärsin mitä se tarkoittaa. Kun aloin asiaa tutkia ja pohtia, siitä tuli aika monisyinen kysymys. Se että ei tiedä mitä ajattelisi, mielestäni se on tila, josta todellinen viisaus voi syntyä.

BN En pysty yhdellä tai kahdella lauseella määrittelemään, mitä tarkoitan tietoisuudella. Minulle koko elämäni on ollut sen määrittelemistä, että mitä tietoisuus on, kuka tiedostaa… Tarkoitin tuolla, ”tiedän, mitä ajattelen tietoisuudesta”, sitä, että minulle tärkeää on löytää vastaukset itsestäni. En yleensäkään lue kirjoja tai tekstejä juurikaan silloin, kun tahdon tietää, mitä jokin on. Etsin vastausta sisimmästäni ja kun pääsen johonkin tulokseen, niin sitten saatan peilata asiaa pätkittäin toisten ajatuksiin. Minulle ei ole väliä, ajattelenko toisin, kuin valtavirta, vaan se, että asia tuntuu minun sydämessäni oikealta. No tämä on vähän radikaalisti sanottu. Kyllä minä lakia noudatan jne.. Ylipäätään uskon, että sydämessään jokainen tuntee hyvyyteen pyrkivät asiat oikeiksi. Nyt tietysti voisit kysyä, mitä on hyvyys. Tarkoitan sillä elämää ylläpitävää toimintaa. Mutta ei minusta elämän tuhoaminenkaan ole paha asia. En usko hyvään ja pahaan. Nyt tämä meni jo ajatuksen virta kirjoittamiseksi, omaksi pohdinnaksi.
Vaikka sanat ovat rajallisia, yritän edes vähän hahmottaa, mitä tietoisuus on. Käsitän tietoisuudella sitä pientä pistettä, ydintä, joka tiedostaa, mitä on. Mitä se piste ja ydin on ja mistä se koostuu… se on elämäni mittainen pitkän pitkä tarina. Ja lopulta olen myös kokenut senkin, että tuo pieni piste, jota tietoisuudeksi kutsun, on harhaa. Sitäkään ei ole, on vain jumalan mieli ja yksi elämä joka elää itseään meidän kautta.

Vuodelta 2011

Keskustelu 5

UÖ Taustani on teologinen. Olen tutustunut laaja-alaisesti henkiseen, esoteeriseen, hengelliseen yms. kirjallisuuteen. Olen lukenut erilaisista näkemyksistä ja kokenut erilaisia kokemuksia. Esimerkiksi olin eräässä luentotilaisuudessa, jossa luennoitsija kertoi omasta henkisestä tiestään. Luennon aikana tehtiin meditaatio, jossa näin valokuvan kirkkaasti miehen kasvot, ja hän sanoi olevansa El Morya. En ollut tutustunut Valkoiseen veljeskuntaan mutta googlaamalla nimen päädyin tarkastelemaan tietoja El Moryasta. Aikanaan hän on ilmeisesti ollut perustamassa teosofista liikettä. Kaikenlaista muutakin on tapahtunut, mutta tämä on vain yksi erikoinen kokemus muiden joukossa. Taustani on tosiaan kristillinen mutta olen lukioikäisestä asti eli noin 10 vuoden ajan tutustunut kaikkeen mahdolliseen. Olen myös tutkinut henkimaailman yhteyksiä, ja miettinyt, voivatko omaiset välittää meille viestejä. Olen kokenut ristiriitoja henkisen kehityksen ja henkisten ilmiöiden välillä. Toisin sanoen; henkinen kehitys ei edellytä henkimaailman ilmiöitä, vaan kehitys tapahtuu ilmeisesti ihmisessä sisäisesti: Taivasten valtakunta on sisäisesti teissä. Kuitenkin välillä on vaikea erottaa, mihin panostaa tässä elämässä. Toisaalta kristillishengellisissä liikkeissä varoitetaan valkoisesta magiasta ja siitä kuinka se kietoo ihmisen pauloihinsa. Tällainen usko edellyttää kahtiajakautuneen maailman (palvelet joko Jumalaa tai Saatanaa). Kristinuskossa synnit (ts. virheet / ero Jumalasta) tulee anteeksiannetuksi Jumalan armosta, jos kristitty uskoo Jeesukseen Kristukseen. Jos tiede ei voi tai halua vastata nykyajan filosofisiin ongelmiin, ja jos kristillinen teologia ei tyydytä tämän päivän ihmistä, niin minkälainen lopputulos tästä kaikesta seuraa? Olisi hienoa kuulla näkemyksesi asioista, koska tunnut niitä pohtineen. Harvoin näistä asioista voi keskustella julkisesti saamatta hullun leimaa, vaikka kyseessä olisi vain johonkin asiaan filosofisesti kantaa ottaminen.
Mitä muuten sanot siihen käsitykseen, että ylösnousseet mestarit / esoteerinen filosofia edustaa ns. pahaa henkimaailmaa, jossa ihmisille välitetään harhaanjohtavaa tietoa? En tarkoita
pahalla henkimaailmalla vain kristittyjen käsityksen mukaista demonien / langenneiden enkeleiden eksistenssiä vaan myös ”piinattuja” sieluja. Joissakin tapauksissa henkimaailmasta saatu tieto on osoittautunut virheelliseksi (henkilö, jolta tieto on peräisin, ei ollutkaan kuollut) ja henki kertoi käyttäneensä elävän ihmisen muistipankkia, josta hän tiedot veteli. Toisaalta se todistaa jo henkimaailman olemassaolosta (sensaatio!) mutta ei kerro kuolemanjälkeisestä todellisuudesta.

TIMO Olen myös aikoinaan tutkinut teologiaa ja kristinuskoa muiden uskontojen ohessa. Viestissäsi rinnastat paljon esoteerista ym. opetusta juuri kristillisiin näkemyksiin, jotka ehkä edustavat sinulle turvallista ”totuutta”. Henkinen kehitys ei minustakaan liity henkisiin ilmiöihin. En tiedä mitä sanoa kokemuksestasi El Moryasta. Eikö nimi ollut sinulle jo tuttu ennen kokemustasi? En ole kokenut vastaavaa enkä sitä toivokaan.
Baileyn teos oppi valkoisesta magiasta, jonka olen hyvin lukenut, käsittelee minusta lähinnä mielen hallintaa ja ajatuksen voimaa sekä sieluyhteyttä. Nimi magia on vähän ehkä harhaan johtavaa, koska kyse on vain aivan tavallisesta luovuudesta ja ajatuksen ja tahdon voiman käytöstä. On totta että esim. A Baileyn esoteerinen oppi on ainakin hänen mukaansa mestari D. K.:n telepaattisesti sanelemaa ja välittämää. (Suhtaudun tähänkin epäillen.) En kyllä usko että mikään oppi, uskonto tai filosofia voisi edustaa puhtaasti hyvää tai pahaa, totuutta tai valhetta. Kaikessa on kaikkea. Opit, uskonnot ja teologiat ym. ovat vain inhimillisiä luomuksia ja hahmotuksia.

UÖ Vertaan monia asioita kristinuskoon varmaan luonnostaan, vaikka kristinusko ei ole varsinaisen vakaumukseni mukaista. Olen tutustunut viime aikoina hypnoosikokeisiin, joissa ihminen muodostaa uskomusjärjestelmänsä itsesuggestion kautta. Periaatteessa kaikki uskomukset olisivat selitettävissä lapsuudenaikaisten kokemusten kautta; kaiken senkautta, mitä ihminen on elämänsä aikana kuullut ja nähnyt sekä mihin hänet on kasvatettu. Kyseenalaistan asiat enkä hyväksy niitä helposti. Siksi olinkin yllättynyt, että ”näin” El Moryan meditaatiossa. En ollut aikaisemmin (tietoisesti) kuullut tai lukenut hänestä. Yleensäkin valkoinen veljeskunta oli tuohon aikaan minulle uusi asia. Löysin valokuvia El Moryasta Googlesta, esimerkiksi piirroskuvat eivät näyttäneet yhtään häneltä. Voi olla, että olen joskus jossain elämäni aikana nähnyt näitä kuvia ja sitten sopivassa tilanteessa kaivanut ne esiin muistilokerostani. El Morya-näkyni tuli spiritualistisessa seurassa, ts. suggestio ”nähdä henkiä” oli jo olemassa. En siis automaattisesti usko nähneeni mitään.
Mielikuvitukseeni liittyy myös unien näkeminen, joskus enneunien. Saan siis tiedon jostakin asiasta unessa muutamaa viikkoa ennen varsinaista tapahtumaa. Kyseessä on perheeseen ja sukuun liittyvät asiat, eivät mitkään maailmanluokan tapahtumat.
Uneni liikkuvat arjen tapahtumissa, mutta joskus saan tietooni tulevia asioita. Tämänkin voi selittää voimakkaana suggestioalttiutena. Perheessä toivotaan tiettyjä asioita ja pyrin unessa täyttämään toiveita, ja sitten kun jotakin tapahtuu samanaikaisesti unieni kanssa, tulkitsen uneni enneuniksi. Olen tosi kriittinen…
Kirjoitat, että ”kyse on vain aivan tavallisesta luovuudesta ja ajatuksen ja tahdon voiman käytöstä”. Oletko testannut näitä asioita käytännössä? Oletko pyrkinyt tietoisesti ”luomaan” asioita elämääsi ajatuksen / tahdon voimallasi? Ihmisellä on tarve luoda merkityssisältöjä asioille. Olen joskus tietoisesti pyrkinyt ”luomaan” asioita ja todennut, että ne ovat käyneet toteen. On ollut paljon ”toiveiden toteutumisia”, kun olen ollut oikein intensiivisesti keskittynyt. Onko se sitten valkoista magiaa? Itse olen taipuvainen uskomaan ”sattumaan”, toisaalta mietin, milloin ”sattuma lakkaa olemasta sattumaa”.

TIMO Et selvästikään ole ihan herkkäuskoinen ja naiivi, koska tiedostat suggestion voiman. Minusta henkisessä elämässä ym. uskomukset eivät ole edes kovin tärkeitä. Kysyt onko minulla kokemusta ”valkoisesta magiasta” ja että olenko tietoisesti pyrkinyt luomaan asioita ajatuksen ja tahdon voimalla. Jos asiaa analysoi, niin päätyy nopeasti siihen että emme voi tehdä yhtään mitään ilman ajatuksen ja tahdon voimaa. Käden nostaminen ja näiden viestien kirjoittaminen ja kaikki muu perustuvat niihin. Haaste on vain siinä miten ajatuksen ja tahdon voimalla voi toteuttaa korkeimmat ihanteensa ja saavuttaa unelmansa.

UÖ Oli mukava vaihtaa ajatuksia. Näitä asioita varmasti pohdin siihen asti, kunnes oma elämänfilosofiani minulle selviää, Krishnamurtin miettein. Hänen mukaansa totuus on poluton maa, ja hän hylkäsi kaikki mestarit. Jokainen tallaa oman polkunsa…

Vuodelta 2009

Keskustelu 6

OZ On jotenkin vaikeaa arvioida, missä kohtaa henkisellä polulla oikein olen. Varmuudella olen saanut ainakin 1, 2 ja 4 vihkimyksen. Ehkä myös kolmannen. Eli sisäisen Kristus-lapsen syntymä ja (egon) kuolema ovat jo tuttua kauraa.

TIMO Numeroidut vihkimykset on varmaan jonkinlainen yleinen malli, joka tuskin täysin vastaa todellisuutta. Eihän mikään oppi voi sitä tehdä. Itse katson, että tuo malli vastaan myös paljon ikäkausia. Olemme esim. tunteellisempia nuorina (tunteiden hallinta voi olla vaikeaa), sitten mielen hallinta ym. kehittyy ja aito minä tai sielu nousee enemmän esiin. Hengen tason voi ehkä saavuttaa joskus keski-iässä. Tulkintoja ja näkökulmia aiheeseen on monia. Et ole ainakaan turhan vaatimaton kun katsot että olet jo niin pitkällä.

OZ Ei ollut tarkoitus ”brassailla” saavutuksillani, nöyryys ennen kaikkea!!! Mutta esim. 1. vihkimyksen (sisäisen Kristus-lapsen syntymä) tiesin saavuttaneeni siinä vaiheessa kun elin jouluevankeliumin todeksi päivätajunnassani. Eli näin Betlehemin tähden, törmäsin Itämaan tietäjiin ja sain lahjaksi kultaa, suitsukkeita ja mirhamia. 🙂 Myös Pekka Ervast on osannut kirjoittaa jotain vihkimyksistä, niitä olen innolla lukenut.

TIMO Kokemuksia on monenlaisia, jokaisella yksilöllisiä.

OZ Mielelläni kuulisin muiden kokemuksista; välillä tuntuu vaan siltä, että ne jotka asiasta jotain tietävät, eivät puhu.

TIMO Yksi pulma on siinä että sisäistä kokemuksista ei ole niin helppo puhua kuin ulkoisista tapahtumista, ja toiseksi niitä kokemuksia voidaan tulkita niin eri tavoilla ja kuvata eri sanoilla. (Itse en esim nyt tiedä oliko sinun kokemuksesi ”pelkkä” päiväuni vain oliko se jotain painavampaa.) Sinulle itsellesi kokemustesi merkitys riippuu myös siitä mitä niistä uskot ja oletat.

OZ Vai päiväuni. Paitsi että en nukkunut, vaan kuljin pitkin katuja intuitioni johdattamana tilanteesta toiseen. Osaatko muuten neuvoa, miten saada jumalyhteydestä eli ”yhtä koko maailmankaikkeuden kanssa” -kokemuksesta pysyvä? Tai miksi sitä nyt haluaakin nimittää. Rishi Taavi Kassilan mukaan sen saavuttaa henkisten harjoitusten, hyvien tekojen ja valaistuneen mestarin avulla. Sitä odotellessa. Ja vastausta vaille jäi edelleen se, kuinka pitkällä henk. koht. olen vihkimyksissä ja se, kuinka saavuttaa pysyvä jumalyhteys. Kaksi kertaa sen kokeneena en haluaisi elää mitenkään muuten.

TIMO Sitä onkin suhteellisen vaikea määritellä millä tasolla olemme menossa vihkimyksissä. Ehkä on hyvä ajatella että olemme joka tapauksessa aina oppilaita, emme valmiita ym. Saanko kysyä millainen oli kokemuksesi jumalyhteydestä, osaatko kuvailla sen? Miksi uskot että jokin määrätty tila voidaan säilyttää? Elämähän on virtaa ja muutosta. Määrätyllä elämäntavalla ja sisäisellä elämällä, oman sisäisen herkkyyden vaalimisella ym, vastaanottavaisuutta henkisille asioille ja energioille voidaan kyllä syventää. Yhtä tärkeää on aktiivisen ja luovan persoonallisuutemme kehitys. Mitä on astraalimatkailu? En ymmärrä sellaista. Kerron kirjassani Vihkimysviisaus vain sen mitä itse olen voinut tietää ja kokea ja mitä en ole saanut tietää (esim. en ole saanut tietoa edellisistä elämistä).

OZ Jumalyhteys = yhtä koko maailmankaikkeuden kanssa -kokemus. Pisara valtameressä. Omat rajat liukenevat suurempaan kokonaisuuteen ja koen korkeinta mahdollista kuviteltavissa olevaa onnea, rakkautta ja rauhaa! Taivas maan päällä. Vaikea kuvailla. En ymmärrä, miksei em. olotila voisi olla pysyvä. Äiti Amman mielestäkin elämän tarkoitus on yksinkertaisesti Sat-Chit-Ananda / Totuus-Tietoisuus-Autuus. Paino jälkimmäisellä sanalla. Jos kaikki pystyisivät toimimaan em. olotilasta käsin, maailmassa ei olisi sotia! Kuulostaa ehkä lapselliselta, mutta silti. Ja elettyyn elämääni viitaten on todettava, että kaikki on mahdollista! Ihan kaikki! Mm. ajatuksen voimalla luominen. Astraalimatkailun olen kokenut kerran.

TIMO Sellaiset asiat kuin yhteys Jumalaan ja yhteys ”koko maailmankaikkeuden kanssa” ovat ilmaisultaan ja merkitykseltään hyvin epämääräisiä. Niillä ei ole täsmällistä ja tarkkaa sisältöä. Jokainen voi kuvitella niistä mitä haluaa. Siten ei ole myöskään mitään erityistä keinoa saavuttaa niitä. Itse olen esim. omassa kirjassani Vihkimysviisaus pyrkinyt ainakin sanomaan mitä ns. yhteys koko maailmankaikkeuden kanssa ei voi tarkoittaa. Mielestäni jokaisella elävällä olennolla on jo pysyvä yhteys näkymättömään jumaluuteen, näkymättömään maailmankaikkeuteen.
Tiedän kyllä noista astraalijutuista sen mitä olen teosofiasta lukenut, esim. sen että astraaliruumis voisi irtautua fyysisestä kehosta ja lähteä jonnekin. En usko sellaiseen. Sanoisin näin että tämä autuus voi olla ihmisen tai tajunnan luonne hyvin persoonattomalla tasolla. Tajunnan syvyyksissä voi olla tämä autuus tai ainakin hyvin puhdas ja positiivinen tila. Kuitenkin koska elämme persoonallisuuksina hyvinkin ristiriitaisessa maailmassa, joka tuottaa meille kärsimyksiä, meidän on myös hyväksyttävä kärsimys luonnolliseksi osaksi elämää. Henkisyys voisi olla sitä että pyrkisimme kokemaan ja säilyttämään persoonallisessa tietoisuudessa mahdollisimman paljon tuosta autuudesta, ja antaisimme huoliemme haihtua siihen. Kaikki mitä ihminen tekee, on ajatusten luomaa, siis teot ovat aina ensin ajateltuja ja suunniteltuja enemmän tai vähemmän. Ilman ajatusten muuttamista fyysisen kehon välityksellä tapahtuviksi teoiksi ajatuksilla tuskin voi luoda mitään. Pelkät ajatuksemme eivät vaikuta maailman menoon millään tavalla.

OZ Muuten, uskotko jälleensyntymään?

TIMO Tuo jälleensyntymä on hankala kysymys. On se ainakin rationaalisempi kuin jokin kristinuskon pelastus tms. mielestäni. Luonnossa kuolema on täysin luonnollinen, ihmiselle se on pelottava asia. Olisihan se lohdullista, jos kuolema olisikin vain jonkinlainen harha. Keskityn nykyiseen elämään ja tutkin pääasiassa sellaisia kysymyksiä, joista voi saada kokemusperäistä tietoa. Uskon että elämä voi olla mielekästä ja tarkoituksellista vaikka ei usko mihinkään kuolemattomuuteen, pysyvään tms..

OZ tarjoaa luettavaksi runollista uskonnollista tekstiä, missä kaivataan korkeaa henkistä todellisuutta.

TIMO Nämä kommentit kuvaavat vain minun omaa persoonallista näkemystäni. Runossa kaivataan jotain perimmäistä todellisuutta tai tietoisuutta, ikuista, ja sitä etsitään jostain kuin maallisen, ajallisen elämän ulkopuolelta. Mielestäni sellainen ajattelutapa on toivoton ja voi johtaa elämästä vieraantumiseen. Tuollainen uskonnollinen kuvitteellinen onni on koskaan saavuttamaton, se perustuu virheellisiin käsityksiin. Minulle elämän ilot heräävät kaikenlaisista ja monipuolisista kokemuksista, eivät suinkaan yksin jostain sisäisestä henkisestä tasosta.

Vuodelta 2011

Keskusteluja 2

TIMO Krishnamurti onkin melko hämärä ajattelija. Hänen tekstejään ja puheitaan voi tulkita monella tavalla. Hän sanoo, että ajatus ei ole luovaa, mutta hänen puheensa ja kirjoituksensa ovat ajattelua. Kumoaako hän lausunnolla itsensä kokonaan? Miksi hän sitten pitää puheita? Hän kertoo jossain, että hän ei lue kirjoja. Ilmeisesti hän katsoo, että hänen ei tarvitse, koska hän on jo niin viisas. Psykologian peruskurssi olisi hänelle ollut paikallaan. Se olisi varmasti selkiyttänyt hänen opetuksiaan. Onko Krishamurti itsellesi tärkeä henkinen opettaja? Olen kyllä itse pitänyt hänen kirjojaan kyllä mielenkiintoisina.

DE Minusta hän tuntuu jalat maassa olevalta puhujalta, joka yrittää kertoa kaikkiallisesta rakkaudesta, oivalluksesta ja myötätunnosta ilman ajatuksen ja menneisyyden auktoriteettikuormaa. Työkaluna hänelläkin oli tietenkin vain sanat, kun ei mokoma ollutkaan mikään ’Jeesustaikuri’ joka ’pelastaa’ jotenkin mystisesti. Ehkä eniten ahaa-elämyksiä meikäläiselle puberteetti-ikäiselle ’etsijälle’ toi joskus 70-luvun alussa entisen puolustusministerimme Yrjö Kallisen kirja ’Elämmekö unessa’. Taisi Yrjö olla hyvinkin selvillä mistä J.K. aina puhui. Kolmas sykähdyttävä opus minulle on ollut Veikko Huovisen ’Veitikka’, josta löytyy vakavan oivaltava sanoma kevyestä nimestä huolimatta. Viisausko saadaan kirjoja lukemalla?

TIMO Minun näkökulmani suhteessa henkisiin opettajiin onkin kriittinen. Koetan siis katsoa erilaisten mystifiointien ja sanahelinän läpi. Samalla täsmentyy se mitä hyvää ja pätevään jää vielä jäljelle. Krisnahamurtin ansio on ainakin se, että hän itse oli itämaisten ja muiden henkisen perinteiden ja gurujen ja niiden seuraamisen kriitikko. Yrjö Kallisen kirjoituksista ja puheista koottua teosta Elämmekö unessa olen lukenut. Mielestäni tuo uni vertaus on liioitteleva ja myös mystifioiva. Hän viittaa johonkin valaistumiseen, joka olisi kuin tuosta unitilasta heräämistä, siis aivan toisenlaista kuin tavallinen tietoisuutemme. Sellainen laadullisesti täysin erilainen henkinen tietoisuus on myytti. On vain valppauden ja tietoisuuden asteita.

DE Juuri näin. Sananhelinä nähdään sananhelinänä ja mystifiointi mystifiointina. Tätä se jo edesmennyt kirjailija V. Huovinenkin usein tarinoissaan alleviivasi. Jep, Krisnahamurti taisi jopa varoittaa omia kuulijoitaankin uskomasta puhujaan. Millä se nyt mitataan millainen on oikea valaistuminen? Eikös Kallinenkin puhunut vain valppauden asteista (2 kpl)? ”Tulkoon oikea oivallus, oikea ajatus, oikeat sanat, oikeat teot ja ennen kaikkea oikea ajoitus – amen.” (’iltarukous / meditointi’)

TIMO Haaste on se, että soveltaa käytäntöön lukemiaan ja tutkimiaan asioita. Omasta mielestäni, ja erityisesti mitä olen oppinut erään ryhmän jäsenien mielipiteitä kuunnellessani, todellinen valon työ voi alkaa kun ihminen vapautuu ns. astraalisesta, tunneperäisestä suhtautumisesta asioihin ja työhön. Pitäisi tavoittaa se puolueettoman ja totuudellisen ajattelijan näkökulma. Hyvin monet viihtyvät hyvin kyseisessä tunneperäisessä ilmastossa eivätkä he halua niinkään nähdä tai tuntea tosiasioita. Tämä pätee myös maailmanlaajuisesti. En kyllä saanut selvää kuvaa omasta valon työstäsi.

JL Vastasitkin puolestani oikeastaan siihen mitä se elämä on henkisenä olentona. Itse puhun neutraalista mielestä ja se on varmaan samaa mitä tarkoitat. Pyrin joka hetki totuudellisuuteen, suoruuteen ja kurinalaisuuteen, uskon – ajatuksen – puheen ja toiminnan kanssa. Tuolla neutraalilla mielellä tarkoitan etten lajittele asioita hyviksi tai pahoiksi vaan neutraalisti ilman tunnekuohuja yritän katsoa mitä minulle näytetään. Asioiden luonne ja tarkoitus paljastuu aikanaan. Tuo oikea usko tarkoittaa minulle hyvän tahdon tietoista toteuttamista kaikessa toiminnassa, myös liiketoiminnassa, yhdistystoiminnassa, ystävyys ja perhesuhteissa ym..

KN Eilinen päivä oli osoitus maailmankaikkeuden ohjauksesta. Pitkin päivää kohtasin ihania ihmisiä, joilla kaikilla oli viestiä minulle, että jääthän tänne pohjoiseen, mietithän tarkkaan vielä. Olenhan harkinnut muuttavani paikkakunnalta. Mitä teen? Kuuntelenko vihdoinkin itseäni ja uskallanko ottaa elämän haltuun.
Olen oppinut, että en todellakaan ole yksin, vaikka välillä siltä tuntuisi. Olen oppinut myös, miten paljon on vielä matkaa täyteen suvaitsevaisuuteen ja hyväksymiseen. Se on lähellä, mutta samalla niin kaukana. Opin myös että pyörä pyörii, vaikka se näyttäisi välillä pysähtyneen. Ja on ihanaa, miten suuria opettajia meidän ympärillä olevat ihmiset ovatkaan.

TIMO Elämä ei ole yksinkertaista. Uskon että viihtyminen ei niin paljoa riipu paikasta tai paikkakunnasta. Siinäkin on kyse enemmän asenteista ja siitä että kohdistaa huomion myönteisiin puoliin ja mahdollisuuksiin. Vaikka harrastelen ns. henkisiä asioita pyrin kuitenkin olemaan realisti. En usko että maailmankaikkeus tai kohtalo ohjailee meitä konkreettisesti. Tärkeintä on luottaa omaan järkeensä ja arvostelukykyynsä.

KN Maailmankaikkeudella tarkoitan energiaa, en usko kohtaloon. Uskon todellakin siihen, että itse vien elämää ja suunnitelmia eteenpäin. Uskon kuitenkin suunnitelmaan ja siihen suunnitelmaan, jonka itse olen laatinut ennen tätä elämää, toisaalta onhan sitä aina mahdollisuus muuttaa. Reagoin niihin maailmankaikkeuden energioihin, jotka kykenen ottamaan vastaan. Koen että ulkoinen elämä ei ole vastannut sisäistä tilaani. Nyt lähden muuttamaan elämääni siihen suuntaan eli lopetan henkisyyden etsimisen muista ihmisistä ja keskityn oman sisäisen tilani kautta ympäristön valoistamiseen. En voi tuoda ihmisille mitään, mitä hei eivät halua ottaa vastaan. Valotyöntekijänä ja maailman palvelijana olen liikaa imenyt tummaa energiaa muista ihmisistä ja hukkunut siihen. Olen huutanut tuskasta että eikö täällä pohjoisessa ole ketään, joka olisi kiinnostunut sisäisestä elämästä eikä vain ulkoisesta. Olen kokenut nahoissani täkäläisten ihmisten suuren sisäisen tuskan, haavoista puhumattomuuden ja suuren pelon luonnon armottomuutta vastaan. Täällä pohjoisessa ihmisten on ollut pakko tehdä hulluna työtä, että ovat säilyneet hengissä. Kuvittelin löytäväni täältä henkisyyttä ja ajattelin, että vain etelän ihminen juoksee oravanpyörässä. Tämä oli suuri isku vasten kasvoja kun hyppäsin nukkuvien ihmisten keskelle, jotka juoksevat yhtälailla kuin etelässä. Eli nyt annan ihmisten olla rauhassa sellaisia kun he haluavat olla, yrittämättä muuttaa heitä. Keskityn nyt itseni kautta ympäristön muuntamiseen. En voi todellakaan auttaa, muuten kuin olemalla valo itselleni.
Vuonna -04 minut kutsuttiin näyssä tiennäyttäjäksi. Tiennäyttäjän työn olen saanut itse määritellä, tietenkin. Sehän voi olla taidetta, kirjoittamista, energiahoitoa, opastusta ja neuvontaa yms.(kaikkea näitä olen tehnytkin).

TIMO Niinhän se on että meitä on moneksi ja jokainen elää ja ajattelee tavallaan. Yksinäistähän se on jos ei kohtaa samanhenkisiä ihmisiä. Hyvä että olet löytämässä kutsumuksesi. Kannattaa varmaan päättää jokin alue mihin keskittyä, ei sitä pysty montaa asiaa tekemään hyvin, tai oppimaan niitä. Tuosta oravanpyörästä sanoisin, että sellaista on jotenkin kai aika vaikea välttää kokonaan. Jos tekee jotain työtä siinä on aina omat paineensa. Mielestäni esim. omalla kohdallani sopiva määrä paineita ja itse asetettuja tavoitteita on hyvä asia. Jos vaatimuksia on liikaa, kaikkia asioita ei yksinkertaisesti saa hoidettua. Itseään pitää kuitenkin aina kuunnella niin että pysyy hyvinvoivana ja tasapainossa eikä stressaa tai rehki liikaa.
Olen itsekin kokenut usein että ”ulkoinen elämä ei ole vastannut sisäistä tilaani.” Luultavasti sisäistä on helpompi muuttaa, kuten esim. ajatuksiaan ja asenteitaan ym. kuin ulkoista. Enpä tiedä saako elämää koskaan muokattua toiveitaan vastaavaksi. On helpompi asettua vain johonkin hyväksymiseen ja tyytymiseen.

KN Olen elänyt kokemuksellista aikaa ja välttänyt aivojen käyttöä (heh), jotta saisin paremman kontaktin todelliseen itseeni. Oman polun luokittelu ja oman tason määrittely ei tunnu nyt tärkeältä, vain olemisesta kumpuava toiminta. Tärkeältä tuntuu kuunnella jokaista hetkeä ainutlaatuisena tienviittana seuraavaan hetkeen.
Nyt on juurtumisen aika ja kun juurrun ja luon syvemmän kontaktin maahan luon itseni uudestaan uudella tasolla. Olen aina hahmottanut itseni vain häntäluusta ylöspäin, nyt on aika huomata, että minulla on todellakin jalat ja niistä lähtevät juuret ovat osa minua. Koska ollaan nyt maapallolla on aika tänne juurtua…
Lapissa on se ihmeellinen taika, että täällä maasta nousee energiaa voimakkaasti ylöspäin ja sitä on mahdollista hyödyntää henkisessä kasvussa. Luontaisesti lapin ihmisellä onkin voimakas kontakti maahan, mutta ylöspäin ovat yhteydet huonot, joten lapin ihmisellä on minulle opetettavaa ja minulla taasen lapin ihmiselle.

TIMO On tosi hienoa, että voi saada jonkinlaisen yhteyden ihmisiin vain kirjoittamalla nettiin. Mikä on sinun tilanteesi ja vaiheesi etsijän tiellä? Mikä on sinun kehityksellesi hyödyllistä ja tarpeellista?

VÅ En ole varsinaisesti hurahtanut mihinkään yhteen elämänkatsomukseen vaan olen kahlannut ihan kaikkea läpi. Minulla itselläni henkinen kasvu on ollut taistelua. Lähtökohtani tähän elämään ovat kuin karmeasta elokuvasta. Näin jälkeen päin ajateltuna on uskomatonta, että yhdelle ihmiselle voi tapahtua niin monta karmeaa asiaa ja niin monta hyvää asiaa. Useimmiten kai siksi oloni on ikivanha ja väsynyt. Kuitenkin omaan uteliaan mielen ja uskon valintojen voimaan. Siksi kai pysyn edelleen täällä ja katson mitä minun varalleni on suunniteltu. Pyrin kuuntelemaan sisäistä ääntäni ja vahvistamaan sen sointia. Vain sitä kuuntelemalla pysyn tiellä. En osaa sanoa mikä on vaiheeni etsijän tiellä. Olen kohdannut kuoleman läheltä. Olin ja olen edelleen todella hämmästynyt miten pystyn suhtautumaan asiaan näin rauhallisesti ja miten nyt tiedän että sielu on ikuinen. Se on uskomatonta. Ja ymmärrän myös tapahtuman toisessa valossa. Olen kokenut erikoisen ja syvän transsinomaisen tilan yhteydessä energian välittämiseen hoitotyössäni. Kirjoista Sisäinen tie on ihana!

TIMO Jostain tulee yrittää löytää voimaa ja merkitystä elämään, erityisesti silloin kun omalle itselle tai ympärillä tapahtuu ikäviä asioita. Itsellänikin on kotitaustani puolesta monia ikäviäkin kokemuksia lähinnä siitä miten toisilla on mennyt. Mielestäni kannattaa pitää jalat maassa ja välttää ainakin mystifiointia, ja erilaisten ilmiöiden väärää tulkintaa. Itse pyrin ymmärtämään mm. energioita ja muuta vastaavaa.

VÅ Vielä viisi vuotta sitten en uskonut mihinkään. Olin täysin ateisti ja sanoinkin että kun ruumis kuolee keuhkot tyhjenevät ja sydän pysähtyy. Muutos itsessäni on ollut huikea. Tällä hetkellä myös näen kuudennella tsakrallani valopalloja ja tämä on tapahtunut itsestään. Ymmärrän mitä tarkoitat jalat maassa, mutta maadoitus hoitotyössäni onkin kaiken a-ja o. Opettelen sitä miten hoitaa muita ja silti itse pysyä energisenä, luovuttamatta omaa energiaa hoidoissa, ja miten kierrättää energia ylhäältä läpi toimien itse vain välikätenä. Suosittelen käyntiä intialaisessa päänhieronnassa. Ehkä sinä osaat kertoa missä menen etsijänä, tai olenko etsijä ollenkaan. Ehkä olen vain eksyksissä.

TIMO En pysty nyt tarkkaan arvioimaan missä vaiheessa tms. olet menossa. Henkinen kehitys on kuitenkin aina samalla myös persoonallisuuden kehitystä ja sen me taas luomme suureksi osaksi itse.