Avainsana-arkisto: retkeily

Etelä-Konneveden kansallispuisto retki

Juhannuspäivänä 2017 aloitin retken pyöräillen kohti Etelä-Konneveden kansallispuistoa. Poljin reittiä Jyväskylä-Laukaa-Konnevesi. Konnevedellä kävin näyttävässä kotiseutumuseossa, jossa oli paljon vanhoja puurakennuksia. Sieltä oli vielä perille varmaan 35 km. Matka oli suureksi osaksi tylsää, tuskaista jyystämistä painavalla ja vanhalla DBS Cruiserilla. Loppua kohti maisemat onneksi paranivat vesistöjen myötä, mutta ylämäet muuttuivat raskaammiksi. Illalla perillä puistossa menin ensimmäiseksi uimaan Vuori-Kalajan lammelle, jonka vesi oli virkistävän viileää. Lammen rannat olivat täynnä sammakonpoikasia ja siinä oli erittäin kirkas vesi. Opastaulu kertoi, että alkuperäiseen lajistoomme kuuluva jokirapu elelee siinä. Keitän vettä juotavaksi eikä sen tympeä ja savuinen maku haittaa minua yhtään. Kokoan telttani veden rajaan. Yöllä sade rapisee sen kattoon.

Etelä-Konneveden kansallispuisto on perustettu vuonna 2014. Kaikki onkin aivan uutta: kodat, laavut, liiterit, kyltit, opastaulut, pitkospuut, tulentekopaikat ja venelaiturit.

Ensimmäisen vaelluspäivän sää näyttäytyy hyvin harmaana ja tihkusateisena. Pakostakin alkaa miettiä tuleeko retkestä lainkaan mukava ja onnistunut. Aikomukseni on alkuun tehdä ainakin jonkinlainen lyhyehkö kierros. Kuljen lammen rantaa ja ihailen sen toisella puolella kohoavia jyrkkiä kallioita. Mystinen paikka on jäänyt erilleen muusta maailmasta eivätkä edes kävijät pysty sen rauhaa rikkomaan. Jyrkkä ja korkea kallioseinämä on kuin vuorenpeikkojen kerrostalo. Entisellä Karjalan evakon metsätilalla on jäljellä pikkuruinen mökki, jossa on vain yksi huone. Sen ympärillä on vanhaa metsää, kaatuneita puita ja hyvin suuria vanhoja haapoja, jossa liito-orava asustelee. Kamera varoittaa patterien loppumisesta (vielä yhdet käytetyt on jäljellä). Kaikki kasvikuvat pitää jättää väliin jos aion saada edes maisemakuvia. Yleensä retkillä unohtuu aina jotain.

On ihanaa kulkea avojaloin pitkästä aikaa. Se tuntui hyvin luonnolliselta, aivan kuin olisin kävellyt niin aina enkä vain lapsena, maalla ja säännöllisesti toissakesästä lähtien. Ehkäpä jalkapohjien kautta syntyy myös yhteys apina esi-isiimme. Otan vielä paidankin pois ja tunnen olevani kuin Tarzan. Aurinko tulee vähitellen iltapäivällä esiin. Koko loppupäivän onkin erittäin hieno sää. Kipuan Loukkuvuorelle, josta onkin aivan huikeat näköalat Konnevedelle ja kansallispuiston ylitse. Olen aivan liikuttunut. Pitää paikkansa että huipulla tuulee. Maisema on lähes Kolin vaarojen veroinen. Kamerani kuvat eivät voi sitä toistaa eivätkä näyttää.

Päätän seurata n. 13 km pituista Kolmen vuoren kierrosta loppuun saakka. Saavun Enonrantaan, missä on kota ja venelaituri. Sen jälkeen polku seurailee rantaa pitkät matkat. Nautin kalloista ja hienoista järvinäkymistä. Vastaan tulee vielä toinenkin vuori, josta on melkein yhtä hieno näköala. Keskilahdessa on tulenteko paikka, jossa istuskelen vähän aikaa. Jatkan vaellusta hienoissa rantamaisemissa, käyn uimassa sopivalta kallioilta. Kohtasin reitilläni vain harvoja muita kulkijoita. Myöhemmin saavun Kitulammelle. Alkaa hämärtää ja sadella, yksi vuori jää välistä. Perillä lähtöpisteessä tutussa telttapaikassa katselen illalla mittariperhosten lentoa veden yllä. Veden pinnalla taas souti eri kokoisia vesimittareita. Yöllä sadetta tulee taas kunnolla. Jos teltan kattoon koski päällä tai jaloilla vesi tihkui sisään.

Lähtöpäivän aamuna rannassa kuuluu jonkin kahlaajan voimakas nopea kymmenen sarja tru tru tru. Myöhemmin kuuntelin Luontoportti sivustolta läpi kurpat ja kurmitsat eikä vastaavaa löytynyt. Vielä ennen lähtöä opin tunnistamaan kuvataulun opastuksella uuden viehättävän sinisen kukkakasvin, lehtoakileijan.

Kansallispuisto ylitti reippaasti kaikki odotukseni. Vaeltajalle alue on paikoin varsin rotkoista ja jylhää. Veneilijälle puisto tarjoaa vielä enemmän mahdollisuuksia. Keski- Suomen kansallispuistoista se kuuluu ehdottomasti kärkeen.

Paluumatkalle pyöräilen toiseen suuntaan hiekkatietä kohti Myhinpäätä. Kumi puhki, mukana ei ole työkaluja eikä varakumia. Nopea lähtö, otin tietoisen riskin.  Kuopio –  Jyväskylä moottoritie on onneksi lähellä. Odotan pikavuoropysäkillä kyytiä kaksi tuntia.

No Images found.

Pyhä-Häkin kansallispuisto retki

Suuntasin Pyhä-Häkin kansallispuistoon maaliskuun loppupuolella 2017. Bussimatkalla kohti Saarijärveä näin vuoden ensimmäiset joutsenet pellolla ruokailemassa ja sorsia sulapaikassa. Saarijärveltä pyöräilin Viitasaarelle menevää tietä 21 km matkan. Puiston lähtöpisteessä tutkin opastauluja, koska aina voi oppia jotain uutta. Niissä alueen lajeista huomiotani kiinnittävät erityisesti metsäsopuli, kuukkeli, pikkusieppo, pohjanlepakko ja kauan sitten tavattu perhonen Idänsiilikäs. Metsäsopulista en ollut koskaan kuullutkaan, tiesin vain tunturisopulin. Toivoin kovasti näkeväni kuukkelin, toiveeni ei kuitenkaan tullut toteutumaan.

Satumainen ikimetsä alkaa heti sisääntuloportin jälkeen: keloja, naavan peittämiä puita ja palokoroja. Puistosta suunnilleen puolet on vanhaa metsää ja puolet suota. Sää oli tuulinen ja aurinkoinen ja paluupäivänä pilvinen. Polut olivat suureksi osaksi jäässä, piti kävellä hyvin varovaisesti. Otin kuvia. Havumetsässä oli aika varjoisaa. Matkan varrella istuskelin auringossa lämmittelemässä muutaman kerran soiden laidalla. Poimin kirpeytensä menettäneitä puolukoita ja pureskelin havunneulasia.

Olin käynyt puistossa aikaisemmin kauan kauan sitten kouluaikoina päiväretkellä luokkatoverini kanssa. Pyhä-Häkki oli itse asiassa ensimmäinen kansallispuisto missä olin koskaan vieraillut. Minulla on joitain hämäriä muistikuvia soista, keloista ja mustuneista puunrungoista.  Tuosta retkestä on jossain tallella mustavalkoisia valokuvia (tai ainakin negatiiveja). Reitin varrelta löysin muutaman paikan, jotka muistin ensimmäiseltä kerralta ja joita olin silloin kuvannut.

Puiston tärkeimmät nähtävyydet olivat iso puu 1 ja 2. Ne olivat valtavia keloja, niiden ympärysmitta yli 2 metriä ja ne olivat syntyneet 1500 ja 1600 luvuilla.

Ylläni oli kirpputorilta halvalla ostettu Halti retkeily asu, johon sisältyi housut ja takki. Sen pitäisi olla tuulen ja veden pitävä. En ole sitä vielä kovin paljoa ehtinyt käyttää ja testata. Monine taskuineen ja tuuletusvetoketjuineen se on ehkä paras kirpputori ostokseni koskaan. Sen jälkeen löysin myös toisesta paikasta vielä lyhyille retkille sopivan kokoisen Halti rinkan, joka oli minulla nyt ensimmäistä kertaa käytössä. Siihen en kuitenkaan tullut olemaan tyytyväinen. Ylimmäksi kiinnitetty makuupussi oli aina vaan vinossa korjausyrityksistäni huolimatta, mikä ärsytti minua lähes koko reissun ajan. Jotain vikaa rinkassa näytti olevan symmetrian ja tasapainon suhteen.

Matkalla aloin miettiä tulen tekoa. Minua alkoi huolestuttaa koska muistin että askissa ei luultavasti ole montaakaan tikkua ja että ne olivat jo kerran kastuneita ja huonoja. Käytin tikkuja viimeksi kesällä. Pakatessa tarkistin vain että tulitikku aski oli mukana sekalaisten tarvikkeiden pussissa. Retkelle lähtiessä pakkaamisessa on paljon muistettavaa. Lähes aina jotain puutteita ilmenee tai jotain unohtuu kokonaan. Minun oli heti paikalla tarkistettava asia. Todellakin minulla oli vain neljä huonokuntoista tikkua ja kulunut aski. Se menettelisi vielä kesällä mutta talvella tilanne on jo vakavampi. Illalla saavun Kotajärvelle, jossa on katos ja tulentekopaikka. Sinne oli matkaa vähän alle 5 km. Etsin vielä turhaan katoksen alta olisiko joku jättänyt tai pudottanut sinne tulitikkuja. Käytin ensin kolme huonointa tikkua. Ensimmäisellä lähti lupaavat kipinät, kaksi seuraavaa ei mitään, askin raapaisupinta vain kului. Olin jo alistunut ja luopunut ja valmis yrittämään jotenkin selviytyä yöstä. Paras tikku oli kuitenkin vielä jäljellä. Se leimahtikin kunnolla ja tuohet syttyivät iloisesti.  Puhaltelin liekkiä vähitellen suuremmaksi. Mikä helpotus! Hip hei!

Tähden tulivat esiin ja ne näkyivät yhä selkeämmin illan mittaan. Taivaalla tuikki valkoisia ja oransseja tähtiä ja tähtisumuja. Siellä ne ovat päivälläkin säteilemässä vaikka emme niitä huomaa.

Minulla on Retki -15 makuupussi, jonka mukavuusalue on – 5. Talviaikaan en ollut koskaan ennen yöpynyt ulkona. Hanki oli kovaa ja kantavaa ja yöllä huurua nousi suusta. Seuraavana päivänä hiihtäjä kertoi, että pakkasta olisi ollut -6 astetta. Edes tulen ääressä katoksen alla ei ollut koko aikaa tarpeeksi lämmintä ja mukavaa. Aina kun meinasin nukahtaa, alkoi palella koska tuli oli hiipumassa. Puita piti polttaa koko yö. Niitä oli lisättävä vähintään parin tunnin välein. Hain niitä liiteristä pilkkopimeässä. Katoksen ympärillä maa oli jään peitossa, piti varoa liukastumista. En saanut nukuttua koko yönä

Jos viimeinen tikku ei olisi syttynyt edessä olisi ollut vieläkin paljon epämukavampi yö. Olisi pitänyt laittaa kaikki loputkin vaatekappaleet päälle (niitä vielä oli sentään varalla) ja nousta ajoittain keskellä yötä tekemään lämmittäviä hyppelyjä ja kuntoharjoituksia. Onneksi vältyin siltä. Meinasin tehdä pahan virheen. Opetus: talvella retkeillessä tulentekovälineet ovat ehdottoman tärkeät, jopa elintärkeät.

Vihdoin aamu valkeni. Järven toiselta puolelta kuului teerien kujerrusta ja lähistöltä palokärkien huutosarjoja. Myöhemmin näin kaksi sellaista lentävän peräjälkeen. Oloni on unettoman yön jälkeen sumuinen. Päätän lähteä kotiin aiotun puolta pidemmän retken sijaan, eihän minulla ei ole tulitikkuja seuraavaa iltaakaan varten. On epävarmaa jäädä pummaamaan niitä. Toisiin kävijöihin törmää vain harvoin. Vaellan parin kilometrin matkaa kohti lähtöpistettä. Vanhassa metsikössä polun ylitse lentää kookas ruskeankirjava lintu. En ehtinyt tunnistaa sitä. Se olisi voinut olla koppelo, pöllö kuten huuhkaja tai esim. hiirihaukka. Se lensi äänettömästi, siis ei ryminällä kuten kanalinnut yleensä. Uutta lunta oli satanut. Eläinten jäljet näkyivät siinä hyvin selvästi. Huomasin huomattavan isojen, miehen nyrkin kokoisten pyöreiden jälkien jonon. Ne herättivät erämaassa todella kunnioitusta, voisihan itse otus olla lähistöllä vieläkin. Ympärillä ei näkynyt kenkien jälkiä joten koira se tuskin oli. Ensimmäisenä mieleen tulivat ahma ja ilves. Tutkin myöhemmin kotona asiaa jälkikirjasta. Sen perusteella ehdokkaiksi jäivät ilves, susi ja mahdollisesti vielä ahma, joiden jäljet ovat vastaavan kokoiset, noin kymmenensenttiset. Kissa ja koiraeläimillä on neljä varvasta, kuvan jäljissä niitä näyttäisi olevan liikaa. Eläimet astuvat usein omiin jälkiinsä, mikä selittäisi asiaa. Jälkien täsmällinen tunnistaminen ei helppoa. Kahdessa muussa ottamassani kuvassa on mielestäni oravan ja ketun jäljet. En ole täysin tyytyväinen lyhyeksi jääneeseen retkeeni, mutta arvokasta kokemusta ja hyvän opetuksen se ainakin antoi.

Pyhä-Häkki on todellinen helmi keskisessä Suomessa. Kaikista vierailemistani kansallispuistoista se on minulle läheisin ja rakkain, ja tulee varmaankin aina olemaan.

 

Kolin kansallispuisto retki

Matkustin Kolin kansallispuistoon syyskuun alkupuolella. Hain kellarista vanhan vihreän Savotta putkirinkan, jonne mahtuu enemmän vaatetta ja tavaraa. Hankin myös kylmemmille ilmoille sopivan paksumman makuupussin. Menin bussilla Joensuuhun, missä vaihdoin pohjoiseen menevään linjaan, joka kulki Kontiolahden ampumahiihtokeskuksen (Hyvä Kaisa Mäkäräinen ja Mari Laukkanen!) ohitse Kolinportille. Ylös Kolin huipulle pääsi kätevästi kiskohissillä. Luontokeskuksesta en löytänyt ilmaista karttaa. Siksi en oikein voinut suunnitella kunnolla kierrostani yöpymispaikkoineen. Tutkin seinällä olevaa karttaa ja koetin painaa mieleeni tärkeimpiä etappeja. Lähdin vain menemään, täytyyhän siellä matkan varrella olla opasteita. Käytin sandaaleja koska oli jo kylmä. Näkymät huipulta olivat päätähuimaavia. Olin keskellä kansallismaisemaamme. Sieltä ovat hakeneet innoitusta Gallen-Gallela,  Sibelius ja Järnefelt. Ukko-Koli avautui itään Pieliselle ja Akka-Koli  länteen. Paha-Koli oli joku jääkauden muovaama jyrkkä kallio. Huipun tuntumassa on vanhaa aarnimetsää keloineen. Empä sellaista paljoa muualla puistossa nähnyt. On hienoa, että puisto ulottuu myös Pielisen alhaalla näkyviin moniin saariin.

Vaaralta alaspäin oli helppoa kulkea. Matkalla oli näin monta hoidettua ahoa kuten Ikolanaho ja Mäkränaho. Tähän aikaan vuodesta ne olivat vain ruohoaukioita. Luontokeskuksen Koli kuvakirjassa ne näyttäytyivät täydessä kukkaloistossa perhosineen. Vaellan pimeän tuloon saakka innokkaasti ja vaivattomasti. Leiripaikka ei vaan tulee eteen vieläkään. Olin jossain korvessa pienen vilkkuvan taskulampun valossa. Ei kannattanut jatkaa pidemmälle. Löysin korkealta kallioiselta harjulta hyvän paikan ja sinne vain teltta pystyyn. Viirupöllö toivotti minulle hyvää yötä.

Aamulla saavun Lakkalaan, jonne aikomukseni oli päästä edellisenä iltana. Se on vanha pieni maatila. Luen info taulusta, että tilan perinneympäristöä on hoidettu Suomen luonnonsuojeluliiton toimesta. Kuulun itsekin yhdistykseen. Käyn uimassa Herajärvessä löydettyäni sopivan kivikkoisen pohjan ja syvenevän veden. Köydestä vedettävällä lautalla ylitän salmen Kiviniemeen, jossa on retkeilykeskus. Tutkiessani opaskylttejä paluumatkaa varten huomasin, että suuntavaistoni oli mennyt sekaisin. Kuvittelin oikean suunnan olevan päinvastainen kuin kylteissä luki. Sisäinen kompassini ei näytä toimivan, joten varmasti tulevilla reissuilla tarvitsen oikean kompassin kun lähden merkittyjen reittien ulkopuolelle.

Olen 40 km pituisella Herajärven kierroksella. Se on suureksi osaksi  aika vaativaa ja hankalaa vaellusmaastoa. Vaaroja, harjuja, kallioita ja kivisiä rinteitä kivutaan ylös ja alas. Reitti kulki suureksi osaksi kansallispuiston ulkopuolella. Alue oli pirstoutunutta tilkkutäkkiä: talousmetsää, maatiloja, hakkuuaukioita, hiekkatietä ja vanhojen metsien EU natura suojelualueita. Jälkeenpäin ajatellen olisin mieluummin liikkunut vain itse puiston alueella ja nähnyt sen nyt näkemättä jääneitä osia. Lähes koko vaelluksen ajan olen ollut hirvikärpästen hyökkäyksen kohteena. Vaikka niitä listii, niitä ei mitenkään saanut kaikkia torjuttua. Toisena yönä niitä varmaan ryömi vaatteideni alla. Kotiin palattuani huomasin 10 ilkeää puremaa. Niiden kaikkien paraneminen vei kuukauden.

Lähtöpäivänä teen vielä kävelykierroksen ilman rinkkaa huipun pohjoispuolelle Ipatin suuntaan. Ihmettelen erikoista uhripaikkaa, joka on  kallionrako, minne heiteltiin kolikoita ennen vanhaa ja vielä nykyäänkin. Muinoin ihmisen kohtaloon vaikuttavien henkien uskottiin asuvan erityisissä luonnonmuodostumissa ja paikoissa. Koli ei ole ainut kansallispuisto Suomessa, missä on myös laskettelukeskus. Sen rinteet olivat tosi jyrkkiä ja vaativia. Kuljen jylhän kuusikon halki. Metsänvartijan mökin kupeesta löytyy vielä yksi aho ja perinnetila. Luontokeskuksen seinällä oli joku Järnefeltin Koli-aiheinen maalaus. Se näytti surkealta töherrykseltä, erityisesti juuri näkemiini maisemiin nähden. (Löysin myös sen kaipaamani ilmaisen kartan vastaanottotiskiä kauempaa). Mietin että kansallispuistot voisivat olla isompiakin. Usein ne voi vähän liian nopeasti kulkea päästä päähän. Siksi vaellusreitit onkin usein ulotettu puiston ulkopuolelle kuten vaikka Salamajärvellä ja Kolilla. Hyvä niinkin, mutta entäpä jos koko alue olisikin suojeltua kansallispuistoa?

 

Isojärven kansallispuisto retki

Elokuussa 2016 tein retken Isojärven kansallispuistoon Kuhmoiseen. Matkustin bussilla ensin Muuramesta Jämsään ja eteenpäin Länkipohjan tienhaaraan. Sieltä pyöräilin sopivan matkan verran kohteeseen viihtyisissä maalaismaisemissa. Aloitan vaelluksen Heretyn opastuspisteeltä, joka on vanha metsätyökämppä. Ylitän kävelysillan. Polut olivat suureksi osaksi sorapäällysteisiä entisiä tukkimiesten pyöräteitä. Ne eivät soveltuneet avojaloin kulkemiseen. Laitoin siis sandaalit jalkaan. Ne kannattaa aina pitää mukana rinkassa roikkumassa. Niitä kannattaa aina käyttää hiekkateillä, sorapoluilla tai muuten hankalissa paikoissa. Tulen pienelle lammelle. Ensimmäistä kertaa elämässäni näin kaakkureita uiskentelemassa, ja vieläpä todella läheltä. Otin muutamia kuvia enkä halunnut häiritä niitä enempää. Niitä oli pariskunta ja kauempana uiskenteli vielä yksi luultavasti poikanen. (Kamerani tekniikka ei riittänyt hyvien kuvien saamiseen niistä.) Jonkin matkan päässä olevalla vähän suuremmalla lammella oli myös kaakkureita. Lintu on muuten tavallisempaa kuikkaa selvästi pienempi, ja sillä on ruskea kurkku.

Käyn uimassa lammessa Lortikkassa, missä on joku entinen savottakämppä. Majavan toimien jälkiä saattoi nähdä puistossa lähes kaikkialla vesistöjen varrella. Majavat patoavat vesireittejä ja aiheuttavat suuria muutoksia luonnossa kuten kaadettuja puita ja veden hukuttamia alueita, joiden seurauksena on pystyyn kuolleita puita. (Seuraavana vuonna Suomen luonnonsuojeluliiton retkellä samassa puistossa näinkin majavan uiskentelemassa ja läiskyttelemässä häntäänsä Mutkalammilla.) Ohitan synkeitä kuusikkoja ja saavun illalla Kalalahteen. Pystytän pienen tunnelitelttani aivan veden rajaan. Paikalla on muitakin telttailijoita. Aamulla jatkan vaellusta. Polku kulkee jonkun matkaa järven rantaa myötäillen ja katoaa sitten syvemmälle metsään. Kipuilen harjuja ylös ja alas. Tulen Vahterjärven alueelle. Se ei ensi alkuun näytä oikealta järveltä, vaan vaikuttaa siltä kuin siellä olisi vain rykelmä toisiinsa kytkeytyneitä suolampia. Mietin, että onko kukaan pystynyt määrittelemään, missä kokoluokassa tarkalleen on järven ja lammen välinen ero. (Myöhemmmin saan tietää, että järvi on aina jokien ja purojen kautta yhteydessä muihin vesistöihin, mutta lampi taas ei). Kaunista seutua. Sieltä lähti Lortikan luontopolku, jonka kiersin.

Heitän repun selästäni ja pysähdyn yhdelle korkealle kallioharjulle levähtämään ja poimimaan puolukoita. Äkkiä jostain ylhäältä kuului voimakasta rapinaa ja ajattelin sen olevan näätä tai orava. Se oli näätä. Näin sellaisen elävänä ensimmäistä kertaa elämässäni, kuivuneen puun latvassa. Vaalea laikku kaulassa erottui selvästi. Tähtäilin sitä kamerani ja otin pari kuvaa. (Kuvat eivät onnistuneet, koska kamerani on liian alkeellinen). Se murisi minulle kuin pieni koira ja lähti sitten tiehensä. Näätä on kuulemma enimmäkseen hämärässä liikkuva, vaikka kohtasin sen keskellä päivää. Latokuusikko on puiston rauhoitettu lehtomainen alue, jonka läpi kuljen.

Leiriydyn Kuorejärven rannalle. Se on kiva hieno paikka, jota iltaaurinko lämmitti pitkään. Siellä oli tosi paljon porukkaa, osa ulkomaalaisia. Naisia oli enemmän kuin miehiä. Riippumatot ovat yleistyneet, mutta en usko että sellaisessa voisi nukkua mukavasti. Leirinuotiolla kerroimme erätarinoita. Kerroin näätä havainnoistani sekä edellisenä iltayönä kuulemistani erikoisista äänistä telttailupaikan lähellä. Luonnon tuntemukseni ei riittänyt vahvojen kaksiosaisten äänten tunnistamiseen, joten sanoin että kyseessä oli ehkä kummitus, mikä herätti hilpeyttä. Monia kansallispuistoja myös Itä-Suomessa kiertänyt kaveri kertoi nähneensä mm. karhun, ahman ja suden (mutta ei kuitenkaan näätää). Aamulla ihailen tunnelmallista Hevosjärven aluetta. Kierrän vielä Heretyn luontopolun.

 

Salamajärven kansallispuisto retki

Heinäkuun lopussa 2016 oli vuorossa retki Salamajärven kansallispuistoon. Se oli minulle tuttu ainoastaan jostain luonto ohjelmasta. Matkustin bussilla Jyväskylästä pohjoiseen Saarijärvelle ja edelleen Perhoon. Sieltä pyöräilin jotain vähän yli kymmenen kilometriä määränpäähän. Hiekkatien varrella matkalla puistoon nevalta kuulin erikoista vihellystä ja näinkin hyvin kaukaa jonkin mustakeltarintaisen kahlaajan. Ääni toi mieleeni jonkin lelun tai puhelimen piipityksen. Vihellys oli myös äärimmäisen yksinäinen ja surumielinen. Tunsin löytäneeni kohtalotoverin. Tuossa vaiheessa en vielä lintua tunnistanut, mutta myöhemmin kun Kapustarinta mainittiin opastaulussa ja näin vielä saman linnun lennossa, osasin yhdistää asiat. Vaikka lintu on yleinen oli se silti minulle aivan uusi laji.

 Puistoon minut toivotti tervetulleeksi suuri metsäpeuran kuvataulu.  Jätän pyörän Koirasalmen parkkipaikalle ja lähden patikoimaan Koirajärven rantaa myötäilevää äärimmäisen kivistä polkua. Hankalaa kivikkoa jatkui loputtomasti. Kerroinko jo että teen kesällä retket aina paljain jaloin? Kuinkas sitten kävikään, iskin varpaani kiveen niin että veri valui. Jos osuma olisi ollut vähän kovempi, niin reissu olisi päättynyt heti alkumatkasta siihen. Avojaloin kävely (ja juokseminen vielä enemmän) vaatii jonkin verran opettelua enkä vieläkään hallinnut sitä. Opetus: hankalissa tai kivikkoisissa paikoissa jokaiseen askeleeseen pitää tarkasti keskittyä eikä saa ajatella tai tehdä mitään muuta saamaan aikaan. Täytyy kävellä hyvin tietoisesti ja keskittyneesti. Asian oppii kuten aina kantapään kautta tai paremminkin varpaiden kautta. Luonnossa liikkumiseen voi siis yhdistää tietoisen kävelyn ja vieläpä tietoisen läsnäolonkin. Vaihtelevien maastojen jälkeen saavun Pyydyskoskelle telttapaikalle. Siellä oli suuri kota ja nuotiopaikka. Sain olla siellä aivan yksin omassa rauhassani. Yöllä kuulin kaakkurin aavemaisia villejä kirkuvia huutoja ja aamulla näin melko varmasti sellaisen lentävän ylitseni.

Seuraavan päivänä patikoin Koirajoen vartta kunnes edessä oli pitkä, suuri erämainen alue. Se on puiston parhaita osia. Kun huomasin, että puisto päättyi, kävelin yhdystietä sen toiselle laidalle. Kuvasin tien laidan kukissa olevia perhosia. Patikoin puiston toista laitaa Pitkälahdesta Jyrkkäniemelle, missä oli nuotiopaikka. Sain taas olla täysin rauhassa. Järvi oli kartan mukaan Salamajärvi. Se sijaitsi puiston luoteiskulmassa ja oli suurimmaksi osaksi sen ulkopuolella. Aloin onkimaan. Tällä kertaa madot olivat mukana, edellisistä reissuista olin oppinut jotain. Ensin sain pieniä sinttejä, jotka otin kaikki talteen. Sitten tuli kunnon nykäisy. Luulin ensin jyhkeää littanaa kalaa lahnaksi, mutta ilokseni se olikin ahven, isoimpia mitä olen koskaan saanut. Se oli taatusti yli puolikiloinen. Aamupäivällä tapaamani kotiseudulleen retkeilemään palannut kaveri oli kertonut isoista ahvenista. Yksi kala riitti  nuotiolla paistettuna pääateriaksi, vaikka söin myös pienet sintit. Seuraava etappi on nuotiopaikka lammen rannalla. Alkaa sataa yhä enemmän. Muutaman sadan metrin päässä on metsänvartijan mökki ja pakenen sinne rankkasadetta. Juutun sinne koko illaksi ja myös yövyn siellä. Seuraavana päivänä ihmettelen mm. jääkauden aikaisia kivipeltoja. Kiersin Sysilammelta lähtevän luontopolun pitkospuita pitkin suolla. Opastaulussa kerrottiin että siellä kasvaa mm. Kaarlen valtikka ja punakämmekkä, mutta en nähnyt niitä. Havaitsin kuitenkin yhden tuntemattoman kasvilajin, joka oli suolla kasvava vedestä nouseva kaunis keltakukkainen kasvi, joka paljastui myöhemmin (muistaakseni) suo orvokiksi. Retken jälkeen tarkistan yleensä aina kaikki uudet lintu ja kasvi lajit  luontoportti.fi palvelusta. Sieltä löytyy lintujen äänetkin.
Talsin eteenpäin puiston laitaa. Pitkospuut olivat monesti pois paikoiltaan tai ne vinksuivat sinne ja tänne tosi yllättävästi. Siinä voisi joku loukkaantua. Taisinpa kirjoittaa asiasta palautetta luontokeskukseen. Hirveä pienempien sorkkaeläinten laumojen jälkiä näkyi paikoittain suolla runsaasti, ja ne ovat hyvinkin voineet olla metsäpeuroja, jotka alueella elävät. Kiipeän lintutorniin, josta avautuu vaikuttava näkymä isolle nevalle (Heinkinjärvenneva), jota täplittää pienten suonsilmien mosaiikki. Hämärän takia kuvat ovat vähän turhan tummia. Ensin kuulin kimeän huutosarjan ja sitten myös näin ampuhaukan kaartelemassa suon laidalla. Lintu esiteltiin tornin opastaulussa, joten oli helppoa yhdistää havaintoni siihen. Kauempana suolla taisi olla joutsenia. Kurjen huutoja kuului myös kauempaa kuten myös koko retken aikana eri suunnista. Yövyn laavussa Heinkinjärvellä. Rankkasadetta kestää koko illan.

Olin lähtöpisteessä Koirasalmella. Kaakkuri lensi järven yllä, sillä on helposti tunnistettava kräk kräk lentoääni.  Kävin Koirasalmen luontotuvalla ja juttelin puistonhoitajan kanssa. Kiersin vielä Pienen Koirajärven ympäri. Olin menossa Salamanperän luonnonpuistoon, mutta kivikkoinen maasto oli tällä kertaa liikaa. Olin täysin väsyksissä. Jäipä jotain näkemistä ensi kerraksi. Kuljin Ison Koirajärven toista laitaa jonkin matkaa. Otin kuvia.