Kylmää keskikesää Kilpisjärvellä

Todella pitkän kolme vuoroa sisältävän bussimatkan jälkeen saavun vihdoin 18.6. 2019 n. klo 18.00 Kilpisjärvelle. Edellisenä yönä en ollut nukkunut lainkaan koska bussin lähtöaika Jyväskylästä oli 4.05. Patikoin muutaman kilometriä Saanajärven päivätuvalle, jonka pihalle pystytän teltan. Hieno paikka. Saanan tumma hahmo kohoaa yläpuolella, järvi siintää alapuolella ja puro solisee vieressä.

Seuraavana aamuna teltan luona kuuluva jyyip jyyip jyyip ääni tunkeutuu korviini, katson kiikareilla, sehän on sepelrastas koiras. Luin kyseisestä lajista luontopolun opastaulusta. Sitä ei tarvinnut lähteä bongaamaan minnekään, vaan se tuli luokseni. En tiennyt lajista mitään, kuvittelin sen olevan harhailija. Se onkin meillä säännöllisesti (ja muualla Euraasiassa) pesivä vuoristolintu.

Pitkä istuminen busseissa ja sen jälkeinen rinkan kantaminen jumittaa selkää. Siksi tyydyn seuraavan päivänä luontopolun kiertämiseen enkä nouse edes Saanalle. Voimia pitää säästää tuleviin koitoksiin. Tunturikoivikossa surisee järripeippo, aukeilla paikoilla niittykirviset kohoavat laululentoon.  Luontopolulla opin tuntemaan uuvanan ja lapin alppiruusun, jota en löydä maastosta. Illalla virvelöin tuloksetta. Saan kuulla, että järvessä on ainakin rautua, mutta että sitä ei ole helppoa pyytää. Järvellä uiskentelee vain tukkakoskelo pari. Aamulla herään teltassa kivitaskun lauluun. Kerään isoa maksaruohoa salaatiksi leivän päälle.

Suunnistan Mallan luonnonpuistoon kevyin kantamuksin. Edes vesipulloa ei tarvita kun puroista voi juoda suoraan. Ylitän Siilasjoen sillan.  Koivikossa näen vaalean urpiaisen, voisiko se olla tundraurpiainen? Näen uunilinnun, voisiko se olla lapin uunilintu? Paljakalla on karua eikä siellä ole paljoa kasvillisuutta. Lammessa näkyy pieniä rautuja. Kivikkorinteestä kuuluu sepelrastaan ääni, jonka olen oppinut tunnistamaan. Tunturien rinteillä on paljon toisen maailmansodan aikaista saksalaisten jättämää romua mm. korsujen ja pudonneen pommikoneen jäännöksiä. Huipulta avautuu näkymä Kilpisjärvelle, istuskelen siellä eväitä syöden. Tuulihaukka väistyi sieltä tieltäni. Ohdakeperhosten vaellus on ennättänyt jo tännekin asti. Vehreällä etelärinteellä kasvaa saniaisia, keltaisia orvokkeja ja muita kukkia. Porojen kellot kilisevät. Kitshiputous on vaikuttava. Ihmettelen sinirinnan laulun taituruutta. Miten se saa aikaan metalliset ja monet muut kummalliset äänensä? Tällä kertaa se myös matki rantasipiä. Sää on aurinkoinen, perhoset lentelevät kuten nokiperhonen ja hopeatäplä. Piekana kaarteli tyypillisesti siivet ylöspäin ja lekutteli. Muodoltaan töpäkämpi hiirihaukka sen sijaan lentää siivet vaakatasossa ja mehiläishaukka siivet alaspäin taivutettuina. Ihailen lumihuippuisia vuoria. Ei uskoisi olevansa Suomessa. Kierrän kolmen valtakunnan rajapyykin. Näin pohjoisessa metsiä ei ole enää lainkaan, vain kitukasvuista tunturikoivikkoa. Kataja on tavallinen kuten monet erilajiset pajut. Kerran näin pienen männyn, jonka latva oli kuivunut. Kuulen haukan äänen ja katson ylös: maakotka, jota piekana ja tuulihaukka hätyyttelevät. Piekana on kotkaan verrattuna pikkuinen. Nyt jo toista kertaa elämässäni saan nähdä ilmojen valtiaan. Mikä kohottava elämys! Ja sellaisia on Lapin luonto täynnä sitä avoimin silmin katselevalle ja herkin korvin kuuntelevalle. Ärhäkkä tsäkätys kivikossa on ehkä tunturisopulin, jota olen toivonut näkeväni. Se ei tule esille.

     Vaikka seuraisinkin merkittyä polkua, aina ennen lähtöä asetan kartan pohjois-etelä suuntaan ja otan kompassilla suuntiman. Lisäksi seuraan maamerkkejä matkan varrella tietääkseni missä kohtaa olen menossa. Näin säilyy tuntuma suunnistamiseen, taitoja tarvitaan erityisesti sitten kun lähtee merkittyjen polkujen ulkopuolelle seikkailemaan. En seuraa merkittyä polkua vaan oikaisen Chahkaljavrin vasemmalta puolelta kunnes tavoitan kalottireitin. Kapustarinnat tuovat minulle seuraa vesisateessa. Norjan puolella mustahattuiset poikasiaan suojelevat tunturikihut käyvät varoitushuutojen saattelemana päälle. Näitä lintuja esiintyi täällä enemmän kuin lapintiiroja ja kalalokkeja yhteensä. Sää on pari päivää niin kamala että kameraa ei tarvitse ottaa esille. Sataa ja tuulee rankasti. Kivikkojen ylittäminen on silloin hyvin ikävää ja ahdistavaa koska silmälasini ovat aivan huurussa enkä näe kunnolla. Saavun Saarijärven tuvalle. Siellä on ennestään paljon porukkaa, joten sopeutumiskykyä vaaditaan, mutta useimmat ovat kohteliaita. Käyn keskustelua Savotta putkirinkasta kaverin kanssa, jolla on sen kallis uusi malli. Niissä on sama perusrakenne. Omasta vanhasta rinkastani on hajonnut vain yksi vetoketju ja ommel. Vein sen retken jälkeen korjautettavaksi. Olen samaa mieltä siitä, että se on paras kun en ole juuri muita kokeillutkaan.

Pieniä hiiriä ja myyriä näkyi paljonkin jo Saanajärvellä. Täällä näin yhden erityisen, vähän isomman, jolla oli punertava turkki, harmaa vatsa ja isohkot korvat. Oliko se lapinmyyrä? Järvellä havaitsin ainakin liron, taivaanvuohen ja allin. Nautin uimisesta ja sen jälkeisestä hyvänolon tunteesta. Täällä pohjoisessa vedet ovat vielä viileitä ja virkistäviä.

Aamulla kuulen heinäsirkkamaisen Lapin uunilinnun äänen. Reitti johdattaa ylös paljakalle missä ei ole mitään, välillä se menee lumikenttien läpi. Vähitellen laskeudutaan laaksoon, missä on leveä ja vaikeasti ylitettävä virta. Jalat harallaan ja pienin askelin se onnistuu kaatumatta. Omaa nimeään toistelevia tyllejä on siellä paljon. Ne astelevat kulkijan edellä pitkiä matkoja hämäystarkoituksessa suojellakseen poikasiaan.

Kuonjarjoelle saapuessani näen lumihangella mustavalkoisen pulmusen ensimmäistä kertaa elämässäni. Myöhemmin mökin ympärillä niitä näkyy lisää. Kuinka viehättävä lintunen! Täälläkin tupa on melko täynnä, osa on jo ennestään tuttuja, vapaa laveri löytyy vielä. Vitsailen että mitä järkeä on lähteä keskellä kesää tänne kylmään pohjoiseen lumen keskelle. Ikkunasta näen myös pienen ruskeamustavalkokirjavaturkkisen tunturisopulin, se on kuulemma poikanen. Illalla selailen Helsingin yliopiston Saanan biologisen aseman tutkijoiden lahjoituskirjaa. Luen joitain artikkeleita alueen perhosista,  kasveista ja luonnonsuojelusta. Selviää mm. että Mallan luonnonpuistossa vapaasti laiduntavat porot ovat johtaneet harvinaisen jääleinikin kääpiökasvuisuuteen. Kirpputorilta ostamani Vaeltaja ilmapatja toimi sittenkin kun venttiilin vain kiristi äärimmilleen! Jos niin ei tee, ilmat suhisevat vapaasti ulos ja sisään. Kun aloin viimein lähetellä viestejä tuttavilleni, havaitsin että se ei enää onnistu kun ei ole kenttää. Lähempänä Kilpisjärveä puhelin vielä toimi.

Sunnuntaina lähden vaeltamaan kohti Meekonjärveä hyvien kalapaikkojen toivossa, laskeehan siihen myös Vuomakasjoki. Etappi on muuten varsin helppo, mutta siihen sisältyy hankala puron ylitys. Sateen jälkeen virta on syvä ja voimakas, etsin kohdan missä pohja on tasainen. Seuraan ylhäältä kukkulalta kun ryhmä jää joelle pitkäksi aikaa pyörimään ja etsimään sopivaa ylityspaikkaa. Hyvää viihdettä. He eivät uskaltaneet ylittää virtaa koko sinä aikana kun he olivat näköpiirissäni. Seuraa pitkä ja mukava laskeutuminen Meekon laaksoon, missä mökki jo näkyy jylhän Saivaaran kupeeessa. Joella kokeilen erilaisia lippoja ja vaappua. Hauki seuraa mutta paras ja  isoin viehe jää kivikoon. Kurkkukipu iskee. Pohjoisesta tulevalla miehellä on sama ongelma.

Kun mennään ylöspäin ja pohjoiseen tulee viileämpää. Enää ei tarvitse miettiä tarvitaanko villapuseroa ja pitkiä kalsareita. Vuomakasjoen rotkon yllä kaartelee ja ääntelee kaksi piekanaa, ylempänä on vielä toiset kaksi. Kokeilen virvelöimistä Vuomakasjärvellä. Tunnistan lapin nokiperhosen, jolla on kolme oranssia täplää etusiivissä. Nokkosperhonenkin elelee täällä. Pihtsusjärven jo siintäessä edessäni havaitsen linnun, jolla on kiurun profiili ja lentotyyli. Se laulaa yksinkertaista lyhyttä säettä. Sen täytyy olla tunturikiuru, joka kirjan mukaan on harvinaisuus. Mustan ja oranssin kirjavat lapinsirkut esittäytyivät kunnolla. Ne sirkuttavat aivan lähietäisyydellä kivien päällä. Näen ja kuulen jo kaukaa järven rannalla oudon linnun, jolla on erikoinen heittelehtivä ja perhosmainen lentotyyli ja helisevä ääni. Se on pieni ja hoikka kahlaaja, jolla on kapeat siivet, joita se pitää paljon yläviistossa. Niitä oli Pihtujärven rannalla paljon. Onko se vesipääsky, joita joku kertoi nähneensä? Linnun yleisväritys on ruskea. Sillä on ruskea pää, vaalea vatsa ja lyhyt pyrstö, jonka sivuilla on vaalea raita. Nokka on tumma ja lyhyt. Tyllin rinnalla se on sitä pienempi. Lintukirjan ja myöhemmin ääninäytteen avulla tehdyn määrityksen tulos on selvä: lapinsirri. Maassa havaitsen läheltä vielä kokoruskeanharmaan kiirunan, jolla on karvaiset vaaleat jalat sekä ruskean täplikkään kahlaajaan poikasineen, jolla on oranssit jalat. Tuntomerkit sopivat suokukkoon.

Virvelöin vähän aikaa ilman tulosta. Raaka tuuli puhaltaa. Pysyttelen enimmäkseen sisätiloissa. Haltin valloitus saa jäädä. Toivotan sitä yrittäville tuvalla oleileville turvallista matkaa. Seuraan alleja omassa elinympäristössään. Keväällä tarkkailin niiden joukkomuuttoa korkealla taivaalla Vironlahdella. Heitän rikkinäiset vaelluskengät roskiin, käytän sandaaleja ja sukkia. Korjasin teipillä löytämäni hajonneen kävelysauvan. Siitä on hyötyä virtojen ylityksissä ja kivikoissa tasapainottelussa. Nyt en enää ilman sellaisia vaeltaisi. Tyynessä ja lämpimässä Mekonlaaksossa lentelee 2 kiintoisaa vaaleaa hopeatäplää. Koska alasiipiä ei näy, en kykene lajeja tunnistamaan.  Nokiperhoset viihtyvät myös siellä.

En ole lainkaan sosiaalisella tuulella, joten jatkan autiotuvan ohi. Vaellan niin pitkälle kuin jaksan ja tarkenen. Pystytän teltan karulle ylängölle ja laitan kivet koukkujen päälle, jotta tuuli ei vie sitä. Ryömin lämpimään untuvapussiini. Seuraavan päivänä Kuonjarjoki Saarijärvi välisen ylängön loppupäässä näen kaksi huomiota herättävää lintua, joilla on vaaleat viirut päässä ja rinnassa, oranssi vatsa ja rinta. Keräkurmitsa on korea ja pullea lintu, jota ei voi sekoittaa mihinkään toiseen lajiin. Ne lähtivät lopulta lentoon. Uusi laji ilahdutti muuten ankeaa paluumatkaani. Koko retkeltä täysin uusia ennen havaitsemattomia lintulajeja tuli 7.

Koetin pitää jalat kuivina astelemalla kivien päälle mudassa. Heikentyneet virrat on nyt helpompi ylittää. Oli viileämpää kuin mennessä. Välillä satoi lumiräntää. Lämpötila oli kaiken aikaa reilusti alle 10 astetta, tuuli ei koskaan hellittänyt. Pidän käsineitä koko ajan. Lippalakki on riittävän suojaava vasta kun sen päälle vetää hupun. Pipo täällä olisi pitänyt olla. 20 kilometriä päivässä pystyi hyvin vaeltamaan. Saanan profiili näkyi jo kaukaa ja sitä kohti oli helppoa suunnistaa. Tunkeudun poroaidan läpi. Kuten retken alussa tapaamani äijä sanoi, Kilpisjärvi on raaka paikka. Sinne ei pidä lähteä huonosti varustettuna ja ylimielisellä asenteella.