Kuten  kaikki elävä ihminen on tarkoitettu kehittymään täysin omaksi itsekseen. Ihmisen kohdalla tämä ei tapahdu itsestään. Se tapahtuu, kun hän työskentelee itsessään ja katkeamatta harjoittaa täydellisyyden saavuttamiseksi. Hänen elämänsä tärkein työ on hän itse, HÄN ITSE “aitona ihmisenä”.

Ihmisenä olemisen merkitys on sama kuin kaikilla muilla olennoilla:  jumalallisen näkyväksi   tekeminen maailmassa.

Ihmisen erityisyys on siinä, että suuri, jumalallinen ELÄMÄ on tullut tietoiseksi  ihmisessä  ja leimahtaa ja saa  hahmon hänen tietoisen elämänsä vapaudessa. Siten aito ihminen on  sellainen, missä hänen olemukseensa ruumiillistunut jumalallinen oleminen paljastetaan  vapaudessa  ja kirkkaassa tietoisuudessa maallisessa täälläolossa hänen elämyksensä  loisteessa, hänen hahmonsa säteilyssä ja hänen toimintansa siunauksessa.

Edellytys jokaiselle harjoitukselle, joka palvelee sisäistä tietä, on aavistus tai kokemus omasta olemuksesta. Ilman kosketusta olemukseen kaikki harjoitus vie harhaan ja johtaa itsekurin umpikujaan.

“Meditaatio” tulee  sanasta “meditari”.  Se tarkoittaa myös tulemista menneeksi keskukseen, ei aktiivista menemistä keskukseen. Mutta tämä ”keskus” ei ole jotakin, mihin  ihminen  keskittyy  kuin kohteeseen, vaan se keskittyy  ihmiseen  siten, että  se kokoaa hänet itseensä sisältään käsin  ja  sisältään  poispäin. Tämä keskus on oikeastaan meditoijan oma olemus,  transkendentti ydin. Kun  koemme  keskuksen  tilana, missä subjektin ja objektin  vastakohtaisuus yhä enemmän raukeaa, seuraa tunne ytimen löytämisestä.  Itse  olemus astuu siten vähitellen sisäisyyteen.  Lopulta  aistitaan uuden maailmantietoisuuden olemiseen  ankkuroitu  elämänkeskus. Ihminen tuntee itsensä uudesti syntyneeksi.

Meditaatiossa tapahtuva muutos on prosessi. Identifioitumista  mailman-minään  seuraa   identifioituminen olemukseen. Maailman-minän ja olemuksen integraatiota  seuraa  ilmentäminen, tuleminen aidoksi itseksi, siis persoonaksi,  jota  olemus elävöittää läpikuultavaksi tulleessa maailman-minässä.

Meditaatio  ei siis ole ainoastaan ajatustapahtuma, vaan koko ihmisen muutos. Se  ei ole myöskään  ainoastaan sisäinen tapahtuma, vaan  myös kehon ja sen muutoksen  sisältävä tapahtuma. Ja koska  niin on, meditaatio koskee vähemmän sitä, mitä meditoidaan, kuin kuinka meditoidaan.

Sisäinen kuva on synnynnäinen tie omaan itseemme. Sekä yleensä inhimillisenä että kaikille  erityisenä tehtävänä se on jokaisessa ihmiselämässä annettu jokin, joka pätee  ehdottomasti.  Se ei anna sen vaatimuksen täyttymisen riippua olosuhteista.

Ihmisen  onni  persoonana  riippuu hänen syvimmän kaipuunsa täyttymisestä.  Tässä  kaipuussa ihminen kuulee hänen olemuksessaan ilmentymiseen pyrkivän jumalallisen olemisen. Se, mitä hän pohjimmiltaan kaipaa, on se, mitä hän olemuksen kautta on ja mitä hänen tulisi olla.  Hänen  onnellisuutensa  riippuu siitä, että hän vastaa olemusmäärettään.  Hän vastaa  sitä  siinä määrin kuin hän täyttää sen jokapäiväisessä elämässään vapaudessa.

Harjoitus  sisäisellä  tiellä on ennen kaikkea harjoitus itsensä avaamisesta  sisäisyydessä  koettavalle  olemukselle,  josta  oleminen puhuu ja kutsuu. Aamusta iltaan maailma  kutsuu  meitä  ulkoapäin sitä tuntemaan ja hallitsemaan. Olemus kutsuu meitä yhä enemmän sisältä ja sisäänpäin.

Kun olemus astuu sisäisyyteemme, tunnemme itsemme toisenlaisiksi. Me olemme irtautuneita ja vapautettuja, ladattuja voimalla, valoisia ja täytettyjä elämällä. Mikä meissä vielä oli taakka, kadottaa painonsa, ja mikä meissä  vielä  ahdistusta herätti, menettää okansa. Missä kaikki  oli  tukittua,  näyttää nyt avoimelta. Missä me olemme  vielä aivan köyhiä, tunnemme itsemme rikkaiksi, ja keskellä meteliä tulee outo rauha ja hiljaisuus. Me tunnemme  kylpevämme  näkymättömässä  valossa, joka  kirkastaa  ja  lämmittää meitä ja kyllästää meidät kaiken  läpäisevällä  loisteella.  Tämä  voi tapahtua kuin salamaniskulla, mutta toki  myös helposti kadota. Emme voi  sitä  saada  aikaan  emmekä säilyttää, mutta kun me oikein kuulostelemme,  voimme  tajuta  asenteet,  jotka sellaista  kokemusta  estävät  ja  sellaiset, jotka siihen valmistavat.

On koittanut  aika, jolloin ihminen  voi  kokea todellisuutena sen, mikä on siihen saakka  kuulunut yksin uskon piiriin. Kokemuksista, jotka liikuttavat  meitä syvimmin  ”jostakin muualta päin”, ravistavat, lahjoittavat ja muuttavat, meidän tulisi tänään tietää eikä uskoa,  että me osallistumme olemiseen ja että kokiessamme ”täysin muuta” erotuksena meille tutusta maailmasta kohtaamme ”ylimaallisen”. Sellaisissa syvissä  elämyksissä   koemme,   että  perustaltamme,  siis elämänytimessämme,  olemme  enemmän kuin me tavallisesti tietoisuudessa  omistamme.

Missä ihminen lähestyy tätä olemisen kokemusta ja pelottomassa harjoituksessa murtaa  kaikki sen järjestyksen rajoitukset, mihin ajatteleva  ja toimiva  maailman-minä on elämän  asettanut, hän astuu initiaation tielle, ”sielun vihkimystielle”.

Juuri hetket,  joissa särkyy  se  kotelo,  joka antaa minälle varmuutta, tarkoitusta ja  turvallisuutta,  avautuu  mahdollisuus –  kun hän hyväksyy sen,  mitä on mahdotonta hyväksyä – että oleminen odottamatta kantaa, täyttää hänet merkityksellä ja suo turvan,  joka  ylittää  hänen  tavallisen tietoisuutensa käsityskyvyn.

On olemassa kokemus suuremmasta  elämästä,  joka valmistaa meitä katsomaan kuolemaa silmiin. On hetkiä, joissa  me aistimme korkeamman  tarkoituksen,  vaikka me juuri yhä  olemme  epätoivoisia  mielettömyydestä. On toisia hetkiä,  joissa me äkkiä tunnemme kaiken yhdeksi,  vaikka  olemme maailmaan yksin jätettyjä.

Aivan äkkiä koemme jotain erityistä. Me olemme  täysin  läsnä,  täysin  täällä – emme kuitenkaan mihinkään määrättyyn suuntautuneita. Tunnemme itsemme erikoisella  tavalla  ”täyteläisiksi”  ja ”suljetuiksi” ja samalla  kuitenkin  tavallaan  avoimiksi  ja suuren sisäisen täyteyden  herättämiksi.  Me leijumme ja olemme liikuttuneita  ja  silti  varmasti  ja tasapainoisesti  maassa. Me olemme kuin poissa olevia ja silti kokonaan läsnä ja täysin elossa. Me  lepäämme  täysin  omassa itsessämme ja koemme samalla kuitenkin sisäisen yhteenkuuluvaisuuden.  Me olemme vapautettuja  ja samalla kuitenkin yhteen liitettyjä omistamatta  mitään. Tunnemme itsessämme käsittämättömän opastuksen, mutta olemme silti vapaita. Me  tunnemme  olevamme  kaikista  asioista  ja vaatimuksista  vapautettuja.  Olemme köyhiä maailmassa,  mutta  sisimmässämme tunnemme itsemme voimakkaiksi  ja  rikkaiksi.  Sellaisina  hetkinä tunnemme lävitsemme vaikuttavan  jotain kallista,  joka on samalla hyvin särkyvää. Tahtomattamme  liikumme varovaisesti ja tutkimme tarkasti sitä, mitä meille tapahtuu. Silloin voidaan  löytää  alkutieto,  johon  sopii paremmin valppaan mielen  lämmin  puolihämärä  kuin  meidän kiinnittävän tietoisuutemme kylmä säteily, joka jäädyttää kaiken elävän. Silloin on kuin kuulisimme mystikon  äänen  sanovan: ”Näemme kuin emme näkisi, kuulemme  kuin emme kuulisi, tunnemme  kuin  emme  tuntisi,  omistamme kuin emme omistaisi”. Ihmeellinen tapahtui. Samalla se on poissa.

“Suuri kokemus”,  joka johtaa metanoiaan, takaisin kääntymiseen ja uuteen  syntymään, sisältää aina kaksi vaihetta:  kokemus  kaikkiyhteydestä, kaiken hiljaisuuteensa nostavasta  ”yhdestä  olemisesta” sekä kokemus, missä  ihminen  yksilöllisenä  olemuksena osallistuu erityisellä  tavalla  suuren  elämän  olemiseen  ja dynaamisella voimalla tulee vedetyksi  ”maailman valoon”.

Yksi puoli  ”suurta  kokemusta” merkitsee maailman-minän suojuksien  sulamista.  Sillä  on  vapauttava  ja velvollisuuksista vapauttava luonne.  Toinen puoli siitä merkitsee  oman olemuksen  kohtaamista ja sen vetoa  ilmentymiseen määrätyssä  hahmossa.  Tällä on luova ja  velvoittava luonne.

Dürckheim, Karlfried Graf: Muutoksen pyörä. Kustantamo Uusi Aika. 

Kirjat