Avainsana-arkisto: henkinen kasvu

Kuten  kaikki elävä ihminen on tarkoitettu kehittymään täysin omaksi itsekseen. Ihmisen kohdalla tämä ei tapahdu itsestään. Se tapahtuu, kun hän työskentelee itsessään ja katkeamatta harjoittaa täydellisyyden saavuttamiseksi. Hänen elämänsä tärkein työ on hän itse, HÄN ITSE “aitona ihmisenä”.

Ihmisenä olemisen merkitys on sama kuin kaikilla muilla olennoilla:  jumalallisen näkyväksi   tekeminen maailmassa.

Ihmisen erityisyys on siinä, että suuri, jumalallinen ELÄMÄ on tullut tietoiseksi  ihmisessä  ja leimahtaa ja saa  hahmon hänen tietoisen elämänsä vapaudessa. Siten aito ihminen on  sellainen, missä hänen olemukseensa ruumiillistunut jumalallinen oleminen paljastetaan  vapaudessa  ja kirkkaassa tietoisuudessa maallisessa täälläolossa hänen elämyksensä  loisteessa, hänen hahmonsa säteilyssä ja hänen toimintansa siunauksessa.

Edellytys jokaiselle harjoitukselle, joka palvelee sisäistä tietä, on aavistus tai kokemus omasta olemuksesta. Ilman kosketusta olemukseen kaikki harjoitus vie harhaan ja johtaa itsekurin umpikujaan.

“Meditaatio” tulee  sanasta “meditari”.  Se tarkoittaa myös tulemista menneeksi keskukseen, ei aktiivista menemistä keskukseen. Mutta tämä ”keskus” ei ole jotakin, mihin  ihminen  keskittyy  kuin kohteeseen, vaan se keskittyy  ihmiseen  siten, että  se kokoaa hänet itseensä sisältään käsin  ja  sisältään  poispäin. Tämä keskus on oikeastaan meditoijan oma olemus,  transkendentti ydin. Kun  koemme  keskuksen  tilana, missä subjektin ja objektin  vastakohtaisuus yhä enemmän raukeaa, seuraa tunne ytimen löytämisestä.  Itse  olemus astuu siten vähitellen sisäisyyteen.  Lopulta  aistitaan uuden maailmantietoisuuden olemiseen  ankkuroitu  elämänkeskus. Ihminen tuntee itsensä uudesti syntyneeksi.

Meditaatiossa tapahtuva muutos on prosessi. Identifioitumista  mailman-minään  seuraa   identifioituminen olemukseen. Maailman-minän ja olemuksen integraatiota  seuraa  ilmentäminen, tuleminen aidoksi itseksi, siis persoonaksi,  jota  olemus elävöittää läpikuultavaksi tulleessa maailman-minässä.

Meditaatio  ei siis ole ainoastaan ajatustapahtuma, vaan koko ihmisen muutos. Se  ei ole myöskään  ainoastaan sisäinen tapahtuma, vaan  myös kehon ja sen muutoksen  sisältävä tapahtuma. Ja koska  niin on, meditaatio koskee vähemmän sitä, mitä meditoidaan, kuin kuinka meditoidaan.

Sisäinen kuva on synnynnäinen tie omaan itseemme. Sekä yleensä inhimillisenä että kaikille  erityisenä tehtävänä se on jokaisessa ihmiselämässä annettu jokin, joka pätee  ehdottomasti.  Se ei anna sen vaatimuksen täyttymisen riippua olosuhteista.

Ihmisen  onni  persoonana  riippuu hänen syvimmän kaipuunsa täyttymisestä.  Tässä  kaipuussa ihminen kuulee hänen olemuksessaan ilmentymiseen pyrkivän jumalallisen olemisen. Se, mitä hän pohjimmiltaan kaipaa, on se, mitä hän olemuksen kautta on ja mitä hänen tulisi olla.  Hänen  onnellisuutensa  riippuu siitä, että hän vastaa olemusmäärettään.  Hän vastaa  sitä  siinä määrin kuin hän täyttää sen jokapäiväisessä elämässään vapaudessa.

Harjoitus  sisäisellä  tiellä on ennen kaikkea harjoitus itsensä avaamisesta  sisäisyydessä  koettavalle  olemukselle,  josta  oleminen puhuu ja kutsuu. Aamusta iltaan maailma  kutsuu  meitä  ulkoapäin sitä tuntemaan ja hallitsemaan. Olemus kutsuu meitä yhä enemmän sisältä ja sisäänpäin.

Kun olemus astuu sisäisyyteemme, tunnemme itsemme toisenlaisiksi. Me olemme irtautuneita ja vapautettuja, ladattuja voimalla, valoisia ja täytettyjä elämällä. Mikä meissä vielä oli taakka, kadottaa painonsa, ja mikä meissä  vielä  ahdistusta herätti, menettää okansa. Missä kaikki  oli  tukittua,  näyttää nyt avoimelta. Missä me olemme  vielä aivan köyhiä, tunnemme itsemme rikkaiksi, ja keskellä meteliä tulee outo rauha ja hiljaisuus. Me tunnemme  kylpevämme  näkymättömässä  valossa, joka  kirkastaa  ja  lämmittää meitä ja kyllästää meidät kaiken  läpäisevällä  loisteella.  Tämä  voi tapahtua kuin salamaniskulla, mutta toki  myös helposti kadota. Emme voi  sitä  saada  aikaan  emmekä säilyttää, mutta kun me oikein kuulostelemme,  voimme  tajuta  asenteet,  jotka sellaista  kokemusta  estävät  ja  sellaiset, jotka siihen valmistavat.

On koittanut  aika, jolloin ihminen  voi  kokea todellisuutena sen, mikä on siihen saakka  kuulunut yksin uskon piiriin. Kokemuksista, jotka liikuttavat  meitä syvimmin  ”jostakin muualta päin”, ravistavat, lahjoittavat ja muuttavat, meidän tulisi tänään tietää eikä uskoa,  että me osallistumme olemiseen ja että kokiessamme ”täysin muuta” erotuksena meille tutusta maailmasta kohtaamme ”ylimaallisen”. Sellaisissa syvissä  elämyksissä   koemme,   että  perustaltamme,  siis elämänytimessämme,  olemme  enemmän kuin me tavallisesti tietoisuudessa  omistamme.

Missä ihminen lähestyy tätä olemisen kokemusta ja pelottomassa harjoituksessa murtaa  kaikki sen järjestyksen rajoitukset, mihin ajatteleva  ja toimiva  maailman-minä on elämän  asettanut, hän astuu initiaation tielle, ”sielun vihkimystielle”.

Juuri hetket,  joissa särkyy  se  kotelo,  joka antaa minälle varmuutta, tarkoitusta ja  turvallisuutta,  avautuu  mahdollisuus –  kun hän hyväksyy sen,  mitä on mahdotonta hyväksyä – että oleminen odottamatta kantaa, täyttää hänet merkityksellä ja suo turvan,  joka  ylittää  hänen  tavallisen tietoisuutensa käsityskyvyn.

On olemassa kokemus suuremmasta  elämästä,  joka valmistaa meitä katsomaan kuolemaa silmiin. On hetkiä, joissa  me aistimme korkeamman  tarkoituksen,  vaikka me juuri yhä  olemme  epätoivoisia  mielettömyydestä. On toisia hetkiä,  joissa me äkkiä tunnemme kaiken yhdeksi,  vaikka  olemme maailmaan yksin jätettyjä.

Aivan äkkiä koemme jotain erityistä. Me olemme  täysin  läsnä,  täysin  täällä – emme kuitenkaan mihinkään määrättyyn suuntautuneita. Tunnemme itsemme erikoisella  tavalla  ”täyteläisiksi”  ja ”suljetuiksi” ja samalla  kuitenkin  tavallaan  avoimiksi  ja suuren sisäisen täyteyden  herättämiksi.  Me leijumme ja olemme liikuttuneita  ja  silti  varmasti  ja tasapainoisesti  maassa. Me olemme kuin poissa olevia ja silti kokonaan läsnä ja täysin elossa. Me  lepäämme  täysin  omassa itsessämme ja koemme samalla kuitenkin sisäisen yhteenkuuluvaisuuden.  Me olemme vapautettuja  ja samalla kuitenkin yhteen liitettyjä omistamatta  mitään. Tunnemme itsessämme käsittämättömän opastuksen, mutta olemme silti vapaita. Me  tunnemme  olevamme  kaikista  asioista  ja vaatimuksista  vapautettuja.  Olemme köyhiä maailmassa,  mutta  sisimmässämme tunnemme itsemme voimakkaiksi  ja  rikkaiksi.  Sellaisina  hetkinä tunnemme lävitsemme vaikuttavan  jotain kallista,  joka on samalla hyvin särkyvää. Tahtomattamme  liikumme varovaisesti ja tutkimme tarkasti sitä, mitä meille tapahtuu. Silloin voidaan  löytää  alkutieto,  johon  sopii paremmin valppaan mielen  lämmin  puolihämärä  kuin  meidän kiinnittävän tietoisuutemme kylmä säteily, joka jäädyttää kaiken elävän. Silloin on kuin kuulisimme mystikon  äänen  sanovan: ”Näemme kuin emme näkisi, kuulemme  kuin emme kuulisi, tunnemme  kuin  emme  tuntisi,  omistamme kuin emme omistaisi”. Ihmeellinen tapahtui. Samalla se on poissa.

“Suuri kokemus”,  joka johtaa metanoiaan, takaisin kääntymiseen ja uuteen  syntymään, sisältää aina kaksi vaihetta:  kokemus  kaikkiyhteydestä, kaiken hiljaisuuteensa nostavasta  ”yhdestä  olemisesta” sekä kokemus, missä  ihminen  yksilöllisenä  olemuksena osallistuu erityisellä  tavalla  suuren  elämän  olemiseen  ja dynaamisella voimalla tulee vedetyksi  ”maailman valoon”.

Yksi puoli  ”suurta  kokemusta” merkitsee maailman-minän suojuksien  sulamista.  Sillä  on  vapauttava  ja velvollisuuksista vapauttava luonne.  Toinen puoli siitä merkitsee  oman olemuksen  kohtaamista ja sen vetoa  ilmentymiseen määrätyssä  hahmossa.  Tällä on luova ja  velvoittava luonne.

Dürckheim, Karlfried Graf: Muutoksen pyörä. Kustantamo Uusi Aika. 

Kirjat

Katkelmia sisäiseltä tieltä 6

 

Teosofi  2 1992

Ihmisessä asuu luontaisesti pyrkimys kehittyä henkisesti kuten myös itsensä ylittämisen pyrkimys.

Maan kamaralla tukevasti kävelevä ja viitta aistiaan käyttävä ihminen on vasta puoli ihmistä. Toinen puoli hänestä asuu näkymättömissä ja se on takuuna tulevaisuuden täydestä ihmisyydestä.

Valaistumisen ihanne antaa elämälle suuren ja vaativan päämäärän. Se asettaa yksilön suhteeseen hänen mahdollisuuksiensa kanssa.

Syvimmältään elämässä vaikuttaa vain yksi päätavoite ja johtomotiivi: tarve, pyrkimys lähestyä Jumalaa, so. kasvu ja kehitys.

Kun riisumme itsestämme pois kaiken turhan ja epäoleellisen koristelun, tulemme tietoiseksi elämämme syvimmästä perussävelestä, joka on nousu kohti henkisiä korkeuksia. Se tulee yhä syveneväksi kutsumukseksi ja lopulta ainoaksi saavuttamisen arvoiseksi asiaksi elämässä.

Jooga merkitsee tietoista yhteydenottoa yliaistillisen maailman voimiin, se on yritys, toive, kehityksen nopeuttamisesta.

Kun tapa, tottumus ja sidonnaisuus ylitetään, siitä avautuu äärettömyys, jonka vaikutuksia ei voi tietää eikä tuntea etukäteen.

Parhaimmillaan meditaation tuloksena on eräänlainen kirkas pyyteettömyys ja tunteettomuus. Kun egon erilliset energiat asteittain hellittävät, seurauksena on rauha ja tasapaino. Kaikki epäilyt ahdistukset ja pelot karsiutuvat lopulta pois. Kun oppilas on riittävästi universalisoinut itseään, erillinen itse ja sen erilliset tunteet ja reaktiot katoavat kokonaan ja sen tilalle tulee jumalallisen tahdon ja rakkauden voima.

Kun ihminen vakavasti astuu henkiselle polulle, kaikki menneisyydestä muotoutuneet taipumuksemme ja tottumuksemme asettuvat silloin tiellemme. Ne ovat kuin osaminuuksia, jotka koettavat jälleen voittaa meidät puolelleen ja jotka estävät meitä olemasta sitä mitä me todellisuudessa olemme.

Tiemme alussa toteutuu paradoksi, mitä puhtaampia haluamme olla ja mitä nopeammin kehittyä, sitä enemmän paljastuu myös pimeä ja kehittymätön puolemme. Epäpuhtauksien piilevät ja hienommat muodot tulevat silloin esiin.

Itsekkyys ja erillisyys johtuvat pelosta, pelko ja antaumuksen puute johtuvat taas siitä, että emme ole vielä riittävästi puhdistuneet. Jumalan armo on kuitenkin voimakkaampi kuin mitkään esteet. Ihmisen ponnistelun ja tahdonvoiman puoleensa vetämänä se työskentelee jatkuvasti.

Usko on silta, jonka avulla muutamme tietämättömyyden tiedoksi.

Meidän on vaalittava uskoamme kuin kynttilänliekkiä, sillä jos se sammuisi, kukaan toinen ei voisi polkuamme valaista.

Silloin kun uskoamme koetellaan, meidän on pidettävä sisäisyydestämme kiinni kuin henkemme edestä. Meidän on silloin terävöitettävä arvostelukykyämme ja asetuttava laumamielipidettä vastaan. Joukot nielevät aina ihmisen sisäisen, persoonallisen totuudentunnon.

Ihmiselle hänen sisäinen elämänsä on vielä osittain vieras manner. Tämä johtuu siitä, että olemme olleet pääasiassa ulospäin suuntautuneita olentoja. Henkiselle polulle astuttaessa täytyy kuitenkin sisäisen elämän nousta etualalle.

Henkinen ihminen työskentelee aina sisältä ulospäin, hän pyrkii sisäisestä tietoisuuden kohottamisesta ulkoisen toiminnan parantamiseen. Korkeampi tietoisuus tuo mukanaan jalomman käytännön.

Mystinen polku herättää salaperäisyydellään kunnioitusta. Ovatko polun vaiheet ja lopputulos kaikille etsijöille samat, vai määrääkö persoonallisuutemme, mitä sen varrella kohtaamme ja mihin lopulta päädymme? Eivätkö etsijät syvällä sisimmässään pyri omaan totuuteensa, jonka he voivat käsittää ja jonka he tuntevat kaikkein läheisimmäksi? Voiko tuollainen persoonallinen viettymys olla samalla myös objektiivinen totuus? Ehkäpä korkeammalla tasolla kaikki yksilölliset polut yhtyvät ja niistä tulee yksi korkeamman henkisen kehityksen polku.

Kaikki järjestelmälliset esitykset todellisuudesta ovat vain suhteellisia, suuntaa antavia, viitteitä.

Maailma on ihmisille aina uusi. Mitä korkeammalle hän kehittyy, sitä rikkaammaksi muuttuu myös todellisuus.

Sekä menneisyys että tulevaisuus sisältyvät nykyhetkeen. Tulevaisuus asuu tässä hetkessä ikäänkuin ituna, sen jatkuvuutena mitä me perimmältään olemme ja mitä aina olemme olleet.

Yhteys menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden välillä syntyy sielumme syvimmästä jatkuvuudesta, joka on kaikkia elämän pintailmiöitä ja satunnaisuuksia voimakkaampi.

Filosofia on perustunut suureksi osaksi siihen, että yritetään todistaa jonkin sellaisen olemassaoloa, jota ei tavallisesti voida nähdä eikä kokea, ideoiden, sielun, yliaistillisen todellisuuden, Jumalan, kehityksen, täydellistymisen. Se on ollut sellaisen todistelemista, jonka usein olemme vain aavistaneet ja jota olemme toivoneet, mutta josta meillä ei ole ollut täydellistä varmuutta. Tämän vuoksi se on ollut myös tuonpuoleisen filosofiaa, etääntymistä annetusta ja koetusta ja niiden taakse menemistä. Mutta uudella aikakaudella, jonne olemme saapumassa, tuohon salattuun tuonpuoleiseen olisi astuttava myös todellisuudessa, ei vain ajatuksissa ja unelmissa. Ei enää hypoteeseja, rasittavia päätelmiä ja todisteluketjuja, vaan sielun ovien avaaminen! Tämän jälkeen kaikki teoretisointi olisi turhaa. Se olisi samaa kuin todistelisi, että puut ja metsän linnut ovat olemassa.

Järki ei yksistään ole todellisuudentajun, ei edes totuudellisuuden ja objektiivisuuden lähde. On olemassa kokonaisvaltainen henkinen aisti, joka syttyy ihmisessä hänen tiedostaessaan jumalallisen luontonsa. Kaiken tiedon ja kasvatuksen tulisikin pyrkiä tuon sisäsyntyisen todellisuudentajun kehittämiseen ja herättämiseen. Ainoastaan koko ihmisolemuksen ja sen intuitiivisen olemisen, ei yksin järjen kehittyminen, voi johtaa elämän perimmäisten arvojen ja totuuksien tiedostamiseen.

Pakolla, voimalla, fanaattisuudella ei voida koskaan saada aikaan korkealaatuista tulosta. Vain kapea-alainen mieli toimii käyttäen voimaa, sen tähden se juuri pysyykin rajoitettuna ja päämääräänsä naulittuna, sokeana elämän koko rikkaudelle.

Henkinen kasvu on jotain muuta kuin voimankäyttöä tai korkeiden päämäärien tavoittelemista. Se on luonnollista ja herkkää tapahtumista, joka vaatii aikaa ja tilaa.

Kun saavutamme yhteyden sisäiseen jumaluuteemme, voimme nostaa tajuntamme kurjasta maallisesta värähtelystä hengellisen ilon ja vapauden tilaan ja muuttaa maallisen ja katoavan luontomme katoamattomaksi jumalalliseksi luonnoksi.

Meillä on mahdollisuus nousta kahlitsevien sokeiden alitajuisten voimien yläpuolelle ja tehdä itsemme valmiiksi, kokonaiseksi, täydeksi ihmiseksi.

Ihmisen kiirastulena on kulkea vapautensa äärirajoille ja todeta sen pohjattomuus ja musertavuus. Lääke rajoittamattomaan individualistiseen vapauteen on elämän henkisen tarkoituksen oivaltaminen.

Maailmaa ja sen iloja antaumuksellisesti rakastava ihminen on maailman antimista ja nautinnoista liian riippuvainen, jotta hän voisi kasvaa sisäisesti vahvaksi. Itseään kieltävä, askeettinen tyyppi taas ei osaa olla luonnollinen eikä hymyillä aidosti. Parasta pysyä keskitiellä.

Rakkautta ja myötätuntoa voi olla vain itsensä ja elämän myöntävässä ihmisessä, joka tuntee ja ymmärtää maailman ilot ja surut, ei joidenkin jäykkien moraalisten sääntöjen ja periaatteiden mukaisesti elävässä yksilössä. Rakkaus on myötäiloa ja myötätunnetta, sitä ei voi olla silloin, kun ihminen toimii velvollisuudesta, tottelevaisuudesta tai pelosta.

Todellisuus itsessään on kaiken arvostelun ja tuomitsemisen ulkopuolella. Ristiriidat ja epäharmonia eivät niinkään kuulu maailmaan, vaan ne asuvat ihmisessä itsessään. Kun sisäinen epäharmonia voitetaan, maailma paljastaa parhaat puolensa ja siitä tulee hyvä paikka elää.

Kiintymys samoin kuin torjunta sitoo aina mielen energiaa, jolloin sen on mahdotonta nähdä asioita sellaisina kuten ne ovat.

Siellä missä on kiintymystä, on aina myös takertumista menneeseen, mikä estää elämän luovan liikkeen.

Kiintyä voimme loppujen lopuksi vain siihen, millä on muoto, ja tämä tapahtuu mielikuviemme välityksellä. Sen, mikä on todellista ja elävää muodon ja mielikuvien takana, voi tavoittaa vain kiintymätön mieli.

Kiintymättömyyteen sisältyy aina myös pyyteettömyys.