Kuvagalleria |

Kylmää keskikesää Kilpisjärvellä

Todella pitkän kolme vuoroa sisältävän bussimatkan jälkeen saavun vihdoin 18.6. 2019 n. klo 18.00 Kilpisjärvelle. Edellisenä yönä en ollut nukkunut lainkaan koska bussin lähtöaika Jyväskylästä oli 4.05. Patikoin muutaman kilometriä Saanajärven päivätuvalle, jonka pihalle pystytän teltan. Hieno paikka. Saanan tumma hahmo kohoaa yläpuolella, järvi siintää alapuolella ja puro solisee vieressä.

Seuraavana aamuna teltan luona kuuluva jyyip jyyip jyyip ääni tunkeutuu korviini, katson kiikareilla, sehän on sepelrastas koiras. Luin kyseisestä lajista luontopolun opastaulusta. Sitä ei tarvinnut lähteä bongaamaan minnekään, vaan se tuli luokseni. En tiennyt lajista mitään, kuvittelin sen olevan harhailija. Se onkin meillä säännöllisesti (ja muualla Euraasiassa) pesivä vuoristolintu.

Pitkä istuminen busseissa ja sen jälkeinen rinkan kantaminen jumittaa selkää. Siksi tyydyn seuraavan päivänä luontopolun kiertämiseen enkä nouse edes Saanalle. Voimia pitää säästää tuleviin koitoksiin. Tunturikoivikossa surisee järripeippo, aukeilla paikoilla niittykirviset kohoavat laululentoon. Luontopolulla opin tuntemaan uuvanan ja lapin alppiruusun, jota en löydä maastosta. Illalla virvelöin tuloksetta. Saan kuulla, että järvessä on ainakin rautua, mutta että sitä ei ole helppoa pyytää. Järvellä uiskentelee vain tukkakoskelo pari. Aamulla herään teltassa kivitaskun lauluun. Kerään isoa maksaruohoa salaatiksi leivän päälle.

Suunnistan Mallan luonnonpuistoon kevyin kantamuksin. Edes vesipulloa ei tarvita kun puroista voi juoda suoraan. Ylitän Siilasjoen sillan. Koivikossa näen vaalean urpiaisen, voisiko se olla tundraurpiainen? Näen uunilinnun, voisiko se olla lapin uunilintu? Paljakalla on karua eikä siellä ole paljoa kasvillisuutta. Lammessa näkyy pieniä rautuja. Kivikkorinteestä kuuluu sepelrastaan ääni, jonka olen oppinut tunnistamaan. Tunturien rinteillä on paljon toisen maailmansodan aikaista saksalaisten jättämää romua mm. korsujen ja pudonneen pommikoneen jäännöksiä. Huipulta avautuu näkymä Kilpisjärvelle, istuskelen siellä eväitä syöden. Tuulihaukka väistyi sieltä tieltäni. Ohdakeperhosten vaellus on ennättänyt jo tännekin asti. Vehreällä etelärinteellä kasvaa saniaisia, keltaisia orvokkeja ja muita kukkia. Porojen kellot kilisevät. Kitshiputous on vaikuttava. Ihmettelen sinirinnan laulun taituruutta. Miten se saa aikaan metalliset ja monet muut kummalliset äänensä? Tällä kertaa se myös matki rantasipiä. Sää on aurinkoinen, perhoset lentelevät kuten nokiperhonen ja hopeatäplä. Piekana kaarteli tyypillisesti siivet ylöspäin ja lekutteli. Muodoltaan töpäkämpi hiirihaukka sen sijaan lentää siivet vaakatasossa ja mehiläishaukka siivet alaspäin taivutettuina. Ihailen lumihuippuisia vuoria. Ei uskoisi olevansa Suomessa. Kierrän kolmen valtakunnan rajapyykin. Näin pohjoisessa metsiä ei ole enää lainkaan, vain kitukasvuista tunturikoivikkoa. Kataja on tavallinen kuten monet erilajiset pajut. Kerran näin pienen männyn, jonka latva oli kuivunut. Kuulen haukan äänen ja katson ylös: maakotka, jota piekana ja tuulihaukka hätyyttelevät. Piekana on kotkaan verrattuna pikkuinen. Nyt jo toista kertaa elämässäni saan nähdä ilmojen valtiaan. Mikä kohottava elämys! Ja sellaisia on Lapin luonto täynnä sitä avoimin silmin katselevalle ja herkin korvin kuuntelevalle. Ärhäkkä tsäkätys kivikossa on ehkä tunturisopulin, jota olen toivonut näkeväni. Se ei tule esille.

Vaikka seuraisinkin merkittyä polkua, aina ennen lähtöä asetan kartan pohjois-etelä suuntaan ja otan kompassilla suuntiman. Lisäksi seuraan maamerkkejä matkan varrella tietääkseni missä kohtaa olen menossa. Näin säilyy tuntuma suunnistamiseen, taitoja tarvitaan erityisesti sitten kun lähtee merkittyjen polkujen ulkopuolelle seikkailemaan. En seuraa merkittyä polkua vaan oikaisen Chahkaljavrin vasemmalta puolelta kunnes tavoitan kalottireitin. Kapustarinnat tuovat minulle seuraa vesisateessa. Norjan puolella mustahattuiset poikasiaan suojelevat tunturikihut käyvät varoitushuutojen saattelemana päälle. Näitä lintuja esiintyi täällä enemmän kuin lapintiiroja ja kalalokkeja yhteensä. Sää on pari päivää niin kamala että kameraa ei tarvitse ottaa esille. Sataa ja tuulee rankasti. Kivikkojen ylittäminen on silloin hyvin ikävää ja ahdistavaa koska silmälasini ovat aivan huurussa enkä näe kunnolla. Saavun Saarijärven tuvalle. Siellä on ennestään paljon porukkaa, joten sopeutumiskykyä vaaditaan, mutta useimmat ovat kohteliaita. Käyn keskustelua Savotta putkirinkasta kaverin kanssa, jolla on sen kallis uusi malli. Niissä on sama perusrakenne. Omasta vanhasta rinkastani on hajonnut vain yksi vetoketju ja ommel. Vein sen retken jälkeen korjautettavaksi. Olen samaa mieltä siitä, että se on paras kun en ole juuri muita kokeillutkaan.

Pieniä hiiriä ja myyriä näkyi paljonkin jo Saanajärvellä. Täällä näin yhden erityisen, vähän isomman, jolla oli punertava turkki, harmaa vatsa ja isohkot korvat. Oliko se lapinmyyrä? Järvellä havaitsin ainakin liron, taivaanvuohen ja allin. Nautin uimisesta ja sen jälkeisestä hyvänolon tunteesta. Täällä pohjoisessa vedet ovat vielä viileitä ja virkistäviä.

Aamulla kuulen heinäsirkkamaisen Lapin uunilinnun äänen. Reitti johdattaa ylös paljakalle missä ei ole mitään, välillä se menee lumikenttien läpi. Vähitellen laskeudutaan laaksoon, missä on leveä ja vaikeasti ylitettävä virta. Jalat harallaan ja pienin askelin se onnistuu kaatumatta. Omaa nimeään toistelevia tyllejä on siellä paljon. Ne astelevat kulkijan edellä pitkiä matkoja hämäystarkoituksessa suojellakseen poikasiaan.

Kuonjarjoelle saapuessani näen lumihangella mustavalkoisen pulmusen ensimmäistä kertaa elämässäni. Myöhemmin mökin ympärillä niitä näkyy lisää. Kuinka viehättävä lintunen! Täälläkin tupa on melko täynnä, osa on jo ennestään tuttuja, vapaa laveri löytyy vielä. Vitsailen että mitä järkeä on lähteä keskellä kesää tänne kylmään pohjoiseen lumen keskelle. Ikkunasta näen myös pienen ruskeamustavalkokirjavaturkkisen tunturisopulin, se on kuulemma poikanen. Illalla selailen Helsingin yliopiston Saanan biologisen aseman tutkijoiden lahjoituskirjaa. Luen joitain artikkeleita alueen perhosista, kasveista ja luonnonsuojelusta. Selviää mm. että Mallan luonnonpuistossa vapaasti laiduntavat porot ovat johtaneet harvinaisen jääleinikin kääpiökasvuisuuteen. Kirpputorilta ostamani Vaeltaja ilmapatja toimi sittenkin kun venttiilin vain kiristi äärimmilleen! Jos niin ei tee, ilmat suhisevat vapaasti ulos ja sisään. Kun aloin viimein lähetellä viestejä tuttavilleni, havaitsin että se ei enää onnistu kun ei ole kenttää. Lähempänä Kilpisjärveä puhelin vielä toimi.

Sunnuntaina lähden vaeltamaan kohti Meekonjärveä hyvien kalapaikkojen toivossa, laskeehan siihen myös Vuomakasjoki. Etappi on muuten varsin helppo, mutta siihen sisältyy hankala puron ylitys. Sateen jälkeen virta on syvä ja voimakas, etsin kohdan missä pohja on tasainen. Seuraan ylhäältä kukkulalta kun ryhmä jää joelle pitkäksi aikaa pyörimään ja etsimään sopivaa ylityspaikkaa. Hyvää viihdettä. He eivät uskaltaneet ylittää virtaa koko sinä aikana kun he olivat näköpiirissäni. Seuraa pitkä ja mukava laskeutuminen Meekon laaksoon, missä mökki jo näkyy jylhän Saivaaran kupeeessa. Joella kokeilen erilaisia lippoja ja vaappua. Hauki seuraa mutta paras ja isoin viehe jää kivikoon. Kurkkukipu iskee. Pohjoisesta tulevalla miehellä on sama ongelma.

Kun mennään ylöspäin ja pohjoiseen tulee viileämpää. Enää ei tarvitse miettiä tarvitaanko villapuseroa ja pitkiä kalsareita. Vuomakasjoen rotkon yllä kaartelee ja ääntelee kaksi piekanaa, ylempänä on vielä toiset kaksi. Kokeilen virvelöimistä Vuomakasjärvellä. Tunnistan lapin nokiperhosen, jolla on kolme oranssia täplää etusiivissä. Nokkosperhonenkin elelee täällä. Pihtsusjärven jo siintäessä edessäni havaitsen linnun, jolla on kiurun profiili ja lentotyyli. Se laulaa yksinkertaista lyhyttä säettä. Sen täytyy olla tunturikiuru, joka kirjan mukaan on harvinaisuus. Mustan ja oranssin kirjavat lapinsirkut esittäytyivät kunnolla. Ne sirkuttavat aivan lähietäisyydellä kivien päällä. Näen ja kuulen jo kaukaa järven rannalla oudon linnun, jolla on erikoinen heittelehtivä ja perhosmainen lentotyyli ja helisevä ääni. Se on pieni ja hoikka kahlaaja, jolla on kapeat siivet, joita se pitää paljon yläviistossa. Niitä oli Pihtujärven rannalla paljon. Onko se vesipääsky, joita joku kertoi nähneensä? Linnun yleisväritys on ruskea. Sillä on ruskea pää, vaalea vatsa ja lyhyt pyrstö, jonka sivuilla on vaalea raita. Nokka on tumma ja lyhyt. Tyllin rinnalla se on sitä pienempi. Lintukirjan ja myöhemmin ääninäytteen avulla tehdyn määrityksen tulos on selvä: lapinsirri. Maassa havaitsen läheltä vielä kokoruskeanharmaan kiirunan, jolla on karvaiset vaaleat jalat sekä ruskean täplikkään kahlaajaan poikasineen, jolla on oranssit jalat. Tuntomerkit sopivat suokukkoon.

Virvelöin vähän aikaa ilman tulosta. Raaka tuuli puhaltaa. Pysyttelen enimmäkseen sisätiloissa. Haltin valloitus saa jäädä. Toivotan sitä yrittäville tuvalla oleileville turvallista matkaa. Seuraan alleja omassa elinympäristössään. Keväällä tarkkailin niiden joukkomuuttoa korkealla taivaalla Vironlahdella. Heitän rikkinäiset vaelluskengät roskiin, käytän sandaaleja ja sukkia. Korjasin teipillä löytämäni hajonneen kävelysauvan. Siitä on hyötyä virtojen ylityksissä ja kivikoissa tasapainottelussa. Nyt en enää ilman sellaisia vaeltaisi. Tyynessä ja lämpimässä Mekonlaaksossa lentelee 2 kiintoisaa vaaleaa hopeatäplää. Koska alasiipiä ei näy, en kykene lajeja tunnistamaan. Nokiperhoset viihtyvät myös siellä.

En ole lainkaan sosiaalisella tuulella, joten jatkan autiotuvan ohi. Vaellan niin pitkälle kuin jaksan ja tarkenen. Pystytän teltan karulle ylängölle ja laitan kivet koukkujen päälle, jotta tuuli ei vie sitä. Ryömin lämpimään untuvapussiini. Seuraavan päivänä Kuonjarjoki Saarijärvi välisen ylängön loppupäässä näen kaksi huomiota herättävää lintua, joilla on vaaleat viirut päässä ja rinnassa, oranssi vatsa ja rinta. Keräkurmitsa on korea ja pullea lintu, jota ei voi sekoittaa mihinkään toiseen lajiin. Ne lähtivät lopulta lentoon. Uusi laji ilahdutti muuten ankeaa paluumatkaani. Koko retkeltä täysin uusia ennen havaitsemattomia lintulajeja tuli 7.

Koetin pitää jalat kuivina astelemalla kivien päälle mudassa. Heikentyneet virrat on nyt helpompi ylittää. Oli viileämpää kuin mennessä. Välillä satoi lumiräntää. Lämpötila oli kaiken aikaa reilusti alle 10 astetta, tuuli ei koskaan hellittänyt. Pidän käsineitä koko ajan. Lippalakki on riittävän suojaava vasta kun sen päälle vetää hupun. Pipo täällä olisi pitänyt olla. 20 kilometriä päivässä pystyi hyvin vaeltamaan. Saanan profiili näkyi jo kaukaa ja sitä kohti oli helppoa suunnistaa. Tunkeudun poroaidan läpi. Kuten retken alussa tapaamani äijä sanoi, Kilpisjärvi on raaka paikka. Sinne ei pidä lähteä huonosti varustettuna ja ylimielisellä asenteella.

Muuratsalo kuvia

DSCN0467

Aperture: 2.6
Camera: E2200
Iso: 50
Orientation: 1

« ‹ / 40 › »

Pyhä-Häkin kansallispuisto retki

Suuntasin Pyhä-Häkin kansallispuistoon maaliskuun loppupuolella 2017. Bussimatkalla kohti Saarijärveä näin vuoden ensimmäiset joutsenet pellolla ruokailemassa ja sorsia sulapaikassa. Saarijärveltä pyöräilin Viitasaarelle menevää tietä 21 km matkan. Puiston lähtöpisteessä tutkin opastauluja, koska aina voi oppia jotain uutta. Niissä alueen lajeista huomiotani kiinnittävät erityisesti metsäsopuli, kuukkeli, pikkusieppo, pohjanlepakko ja kauan sitten tavattu perhonen Idänsiilikäs. Metsäsopulista en ollut koskaan kuullutkaan, tiesin vain tunturisopulin. Toivoin kovasti näkeväni kuukkelin, toiveeni ei kuitenkaan tullut toteutumaan.

Satumainen ikimetsä alkaa heti sisääntuloportin jälkeen: keloja, naavan peittämiä puita ja palokoroja. Puistosta suunnilleen puolet on vanhaa metsää ja puolet suota. Sää oli tuulinen ja aurinkoinen ja paluupäivänä pilvinen. Polut olivat suureksi osaksi jäässä, piti kävellä hyvin varovaisesti. Otin kuvia. Havumetsässä oli aika varjoisaa. Matkan varrella istuskelin auringossa lämmittelemässä muutaman kerran soiden laidalla. Poimin kirpeytensä menettäneitä puolukoita ja pureskelin havunneulasia.

Olin käynyt puistossa aikaisemmin kauan kauan sitten kouluaikoina päiväretkellä luokkatoverini kanssa. Pyhä-Häkki oli itse asiassa ensimmäinen kansallispuisto missä olin koskaan vieraillut. Minulla on joitain hämäriä muistikuvia soista, keloista ja mustuneista puunrungoista. Tuosta retkestä on jossain tallella mustavalkoisia valokuvia (tai ainakin negatiiveja). Reitin varrelta löysin muutaman paikan, jotka muistin ensimmäiseltä kerralta ja joita olin silloin kuvannut.

Puiston tärkeimmät nähtävyydet olivat iso puu 1 ja 2. Ne olivat valtavia keloja, niiden ympärysmitta yli 2 metriä ja ne olivat syntyneet 1500 ja 1600 luvuilla.

Ylläni oli kirpputorilta halvalla ostettu Halti retkeily asu, johon sisältyi housut ja takki. Sen pitäisi olla tuulen ja veden pitävä. En ole sitä vielä kovin paljoa ehtinyt käyttää ja testata. Monine taskuineen ja tuuletusvetoketjuineen se on ehkä paras kirpputori ostokseni koskaan. Sen jälkeen löysin myös toisesta paikasta vielä lyhyille retkille sopivan kokoisen Halti rinkan, joka oli minulla nyt ensimmäistä kertaa käytössä. Siihen en kuitenkaan tullut olemaan tyytyväinen. Ylimmäksi kiinnitetty makuupussi oli aina vaan vinossa korjausyrityksistäni huolimatta, mikä ärsytti minua lähes koko reissun ajan. Jotain vikaa rinkassa näytti olevan symmetrian ja tasapainon suhteen.

Matkalla aloin miettiä tulen tekoa. Minua alkoi huolestuttaa koska muistin että askissa ei luultavasti ole montaakaan tikkua ja että ne olivat jo kerran kastuneita ja huonoja. Käytin tikkuja viimeksi kesällä. Pakatessa tarkistin vain että tulitikku aski oli mukana sekalaisten tarvikkeiden pussissa. Retkelle lähtiessä pakkaamisessa on paljon muistettavaa. Lähes aina jotain puutteita ilmenee tai jotain unohtuu kokonaan. Minun oli heti paikalla tarkistettava asia. Todellakin minulla oli vain neljä huonokuntoista tikkua ja kulunut aski. Se menettelisi vielä kesällä mutta talvella tilanne on jo vakavampi. Illalla saavun Kotajärvelle, jossa on katos ja tulentekopaikka. Sinne oli matkaa vähän alle 5 km. Etsin vielä turhaan katoksen alta olisiko joku jättänyt tai pudottanut sinne tulitikkuja. Käytin ensin kolme huonointa tikkua. Ensimmäisellä lähti lupaavat kipinät, kaksi seuraavaa ei mitään, askin raapaisupinta vain kului. Olin jo alistunut ja luopunut ja valmis yrittämään jotenkin selviytyä yöstä. Paras tikku oli kuitenkin vielä jäljellä. Se leimahtikin kunnolla ja tuohet syttyivät iloisesti. Puhaltelin liekkiä vähitellen suuremmaksi. Mikä helpotus! Hip hei!

Tähden tulivat esiin ja ne näkyivät yhä selkeämmin illan mittaan. Taivaalla tuikki valkoisia ja oransseja tähtiä ja tähtisumuja. Siellä ne ovat päivälläkin säteilemässä vaikka emme niitä huomaa.

Minulla on Retki -15 makuupussi, jonka mukavuusalue on – 5. Talviaikaan en ollut koskaan ennen yöpynyt ulkona. Hanki oli kovaa ja kantavaa ja yöllä huurua nousi suusta. Seuraavana päivänä hiihtäjä kertoi, että pakkasta olisi ollut -6 astetta. Edes tulen ääressä katoksen alla ei ollut koko aikaa tarpeeksi lämmintä ja mukavaa. Aina kun meinasin nukahtaa, alkoi palella koska tuli oli hiipumassa. Puita piti polttaa koko yö. Niitä oli lisättävä vähintään parin tunnin välein. Hain niitä liiteristä pilkkopimeässä. Katoksen ympärillä maa oli jään peitossa, piti varoa liukastumista. En saanut nukuttua koko yönä

Jos viimeinen tikku ei olisi syttynyt edessä olisi ollut vieläkin paljon epämukavampi yö. Olisi pitänyt laittaa kaikki loputkin vaatekappaleet päälle (niitä vielä oli sentään varalla) ja nousta ajoittain keskellä yötä tekemään lämmittäviä hyppelyjä ja kuntoharjoituksia. Onneksi vältyin siltä. Meinasin tehdä pahan virheen. Opetus: talvella retkeillessä tulentekovälineet ovat ehdottoman tärkeät, jopa elintärkeät.

Vihdoin aamu valkeni. Järven toiselta puolelta kuului teerien kujerrusta ja lähistöltä palokärkien huutosarjoja. Myöhemmin näin kaksi sellaista lentävän peräjälkeen. Oloni on unettoman yön jälkeen sumuinen. Päätän lähteä kotiin aiotun puolta pidemmän retken sijaan, eihän minulla ei ole tulitikkuja seuraavaa iltaakaan varten. On epävarmaa jäädä pummaamaan niitä. Toisiin kävijöihin törmää vain harvoin. Vaellan parin kilometrin matkaa kohti lähtöpistettä. Vanhassa metsikössä polun ylitse lentää kookas ruskeankirjava lintu. En ehtinyt tunnistaa sitä. Se olisi voinut olla koppelo, pöllö kuten huuhkaja tai esim. hiirihaukka. Se lensi äänettömästi, siis ei ryminällä kuten kanalinnut yleensä. Uutta lunta oli satanut. Eläinten jäljet näkyivät siinä hyvin selvästi. Huomasin huomattavan isojen, miehen nyrkin kokoisten pyöreiden jälkien jonon. Ne herättivät erämaassa todella kunnioitusta, voisihan itse otus olla lähistöllä vieläkin. Ympärillä ei näkynyt kenkien jälkiä joten koira se tuskin oli. Ensimmäisenä mieleen tulivat ahma ja ilves. Tutkin myöhemmin kotona asiaa jälkikirjasta. Sen perusteella ehdokkaiksi jäivät ilves, susi ja mahdollisesti vielä ahma, joiden jäljet ovat vastaavan kokoiset, noin kymmenensenttiset. Kissa ja koiraeläimillä on neljä varvasta, kuvan jäljissä niitä näyttäisi olevan liikaa. Eläimet astuvat usein omiin jälkiinsä, mikä selittäisi asiaa. Jälkien täsmällinen tunnistaminen ei helppoa. Kahdessa muussa ottamassani kuvassa on mielestäni oravan ja ketun jäljet. En ole täysin tyytyväinen lyhyeksi jääneeseen retkeeni, mutta arvokasta kokemusta ja hyvän opetuksen se ainakin antoi.

Pyhä-Häkki on todellinen helmi keskisessä Suomessa. Kaikista vierailemistani kansallispuistoista se on minulle läheisin ja rakkain, ja tulee varmaankin aina olemaan.

Kolin kansallispuisto retki

Matkustin Kolin kansallispuistoon syyskuun alkupuolella. Hain kellarista vanhan vihreän Savotta putkirinkan, jonne mahtuu enemmän vaatetta ja tavaraa. Hankin myös kylmemmille ilmoille sopivan paksumman makuupussin. Menin bussilla Joensuuhun, missä vaihdoin pohjoiseen menevään linjaan, joka kulki Kontiolahden ampumahiihtokeskuksen (Hyvä Kaisa Mäkäräinen ja Mari Laukkanen!) ohitse Kolinportille. Ylös Kolin huipulle pääsi kätevästi kiskohissillä. Luontokeskuksesta en löytänyt ilmaista karttaa. Siksi en oikein voinut suunnitella kunnolla kierrostani yöpymispaikkoineen. Tutkin seinällä olevaa karttaa ja koetin painaa mieleeni tärkeimpiä etappeja. Lähdin vain menemään, täytyyhän siellä matkan varrella olla opasteita. Käytin sandaaleja koska oli jo kylmä. Näkymät huipulta olivat päätähuimaavia. Olin keskellä kansallismaisemaamme. Sieltä ovat hakeneet innoitusta Gallen-Gallela, Sibelius ja Järnefelt. Ukko-Koli avautui itään Pieliselle ja Akka-Koli länteen. Paha-Koli oli joku jääkauden muovaama jyrkkä kallio. Huipun tuntumassa on vanhaa aarnimetsää keloineen. Empä sellaista paljoa muualla puistossa nähnyt. On hienoa, että puisto ulottuu myös Pielisen alhaalla näkyviin moniin saariin.

Vaaralta alaspäin oli helppoa kulkea. Matkalla oli näin monta hoidettua ahoa kuten Ikolanaho ja Mäkränaho. Tähän aikaan vuodesta ne olivat vain ruohoaukioita. Luontokeskuksen Koli kuvakirjassa ne näyttäytyivät täydessä kukkaloistossa perhosineen. Vaellan pimeän tuloon saakka innokkaasti ja vaivattomasti. Leiripaikka ei vaan tulee eteen vieläkään. Olin jossain korvessa pienen vilkkuvan taskulampun valossa. Ei kannattanut jatkaa pidemmälle. Löysin korkealta kallioiselta harjulta hyvän paikan ja sinne vain teltta pystyyn. Viirupöllö toivotti minulle hyvää yötä.

Aamulla saavun Lakkalaan, jonne aikomukseni oli päästä edellisenä iltana. Se on vanha pieni maatila. Luen info taulusta, että tilan perinneympäristöä on hoidettu Suomen luonnonsuojeluliiton toimesta. Kuulun itsekin yhdistykseen. Käyn uimassa Herajärvessä löydettyäni sopivan kivikkoisen pohjan ja syvenevän veden. Köydestä vedettävällä lautalla ylitän salmen Kiviniemeen, jossa on retkeilykeskus. Tutkiessani opaskylttejä paluumatkaa varten huomasin, että suuntavaistoni oli mennyt sekaisin. Kuvittelin oikean suunnan olevan päinvastainen kuin kylteissä luki. Sisäinen kompassini ei näytä toimivan, joten varmasti tulevilla reissuilla tarvitsen oikean kompassin kun lähden merkittyjen reittien ulkopuolelle.

Olen 40 km pituisella Herajärven kierroksella. Se on suureksi osaksi aika vaativaa ja hankalaa vaellusmaastoa. Vaaroja, harjuja, kallioita ja kivisiä rinteitä kivutaan ylös ja alas. Reitti kulki suureksi osaksi kansallispuiston ulkopuolella. Alue oli pirstoutunutta tilkkutäkkiä: talousmetsää, maatiloja, hakkuuaukioita, hiekkatietä ja vanhojen metsien EU natura suojelualueita. Jälkeenpäin ajatellen olisin mieluummin liikkunut vain itse puiston alueella ja nähnyt sen nyt näkemättä jääneitä osia. Lähes koko vaelluksen ajan olen ollut hirvikärpästen hyökkäyksen kohteena. Vaikka niitä listii, niitä ei mitenkään saanut kaikkia torjuttua. Toisena yönä niitä varmaan ryömi vaatteideni alla. Kotiin palattuani huomasin 10 ilkeää puremaa. Niiden kaikkien paraneminen vei kuukauden.

Lähtöpäivänä teen vielä kävelykierroksen ilman rinkkaa huipun pohjoispuolelle Ipatin suuntaan. Ihmettelen erikoista uhripaikkaa, joka on kallionrako, minne heiteltiin kolikoita ennen vanhaa ja vielä nykyäänkin. Muinoin ihmisen kohtaloon vaikuttavien henkien uskottiin asuvan erityisissä luonnonmuodostumissa ja paikoissa. Koli ei ole ainut kansallispuisto Suomessa, missä on myös laskettelukeskus. Sen rinteet olivat tosi jyrkkiä ja vaativia. Kuljen jylhän kuusikon halki. Metsänvartijan mökin kupeesta löytyy vielä yksi aho ja perinnetila. Luontokeskuksen seinällä oli joku Järnefeltin Koli-aiheinen maalaus. Se näytti surkealta töherrykseltä, erityisesti juuri näkemiini maisemiin nähden. (Löysin myös sen kaipaamani ilmaisen kartan vastaanottotiskiä kauempaa). Mietin että kansallispuistot voisivat olla isompiakin. Usein ne voi vähän liian nopeasti kulkea päästä päähän. Siksi vaellusreitit onkin usein ulotettu puiston ulkopuolelle kuten vaikka Salamajärvellä ja Kolilla. Hyvä niinkin, mutta entäpä jos koko alue olisikin suojeltua kansallispuistoa?

Isojärven kansallispuisto retki

Elokuussa 2016 tein retken Isojärven kansallispuistoon Kuhmoiseen. Matkustin bussilla ensin Muuramesta Jämsään ja eteenpäin Länkipohjan tienhaaraan. Sieltä pyöräilin sopivan matkan verran kohteeseen viihtyisissä maalaismaisemissa. Aloitan vaelluksen Heretyn opastuspisteeltä, joka on vanha metsätyökämppä. Ylitän kävelysillan. Polut olivat suureksi osaksi sorapäällysteisiä entisiä tukkimiesten pyöräteitä. Ne eivät soveltuneet avojaloin kulkemiseen. Laitoin siis sandaalit jalkaan. Ne kannattaa aina pitää mukana rinkassa roikkumassa. Niitä kannattaa aina käyttää hiekkateillä, sorapoluilla tai muuten hankalissa paikoissa. Tulen pienelle lammelle. Ensimmäistä kertaa elämässäni näin kaakkureita uiskentelemassa, ja vieläpä todella läheltä. Otin muutamia kuvia enkä halunnut häiritä niitä enempää. Niitä oli pariskunta ja kauempana uiskenteli vielä yksi luultavasti poikanen. (Kamerani tekniikka ei riittänyt hyvien kuvien saamiseen niistä.) Jonkin matkan päässä olevalla vähän suuremmalla lammella oli myös kaakkureita. Lintu on muuten tavallisempaa kuikkaa selvästi pienempi, ja sillä on ruskea kurkku.

Käyn uimassa lammessa Lortikkassa, missä on joku entinen savottakämppä. Majavan toimien jälkiä saattoi nähdä puistossa lähes kaikkialla vesistöjen varrella. Majavat patoavat vesireittejä ja aiheuttavat suuria muutoksia luonnossa kuten kaadettuja puita ja veden hukuttamia alueita, joiden seurauksena on pystyyn kuolleita puita. (Seuraavana vuonna Suomen luonnonsuojeluliiton retkellä samassa puistossa näinkin majavan uiskentelemassa ja läiskyttelemässä häntäänsä Mutkalammilla.) Ohitan synkeitä kuusikkoja ja saavun illalla Kalalahteen. Pystytän pienen tunnelitelttani aivan veden rajaan. Paikalla on muitakin telttailijoita. Aamulla jatkan vaellusta. Polku kulkee jonkun matkaa järven rantaa myötäillen ja katoaa sitten syvemmälle metsään. Kipuilen harjuja ylös ja alas. Tulen Vahterjärven alueelle. Se ei ensi alkuun näytä oikealta järveltä, vaan vaikuttaa siltä kuin siellä olisi vain rykelmä toisiinsa kytkeytyneitä suolampia. Mietin, että onko kukaan pystynyt määrittelemään, missä kokoluokassa tarkalleen on järven ja lammen välinen ero. (Myöhemmmin saan tietää, että järvi on aina jokien ja purojen kautta yhteydessä muihin vesistöihin, mutta lampi taas ei). Kaunista seutua. Sieltä lähti Lortikan luontopolku, jonka kiersin.

Heitän repun selästäni ja pysähdyn yhdelle korkealle kallioharjulle levähtämään ja poimimaan puolukoita. Äkkiä jostain ylhäältä kuului voimakasta rapinaa ja ajattelin sen olevan näätä tai orava. Se oli näätä. Näin sellaisen elävänä ensimmäistä kertaa elämässäni, kuivuneen puun latvassa. Vaalea laikku kaulassa erottui selvästi. Tähtäilin sitä kamerani ja otin pari kuvaa. (Kuvat eivät onnistuneet, koska kamerani on liian alkeellinen). Se murisi minulle kuin pieni koira ja lähti sitten tiehensä. Näätä on kuulemma enimmäkseen hämärässä liikkuva, vaikka kohtasin sen keskellä päivää. Latokuusikko on puiston rauhoitettu lehtomainen alue, jonka läpi kuljen.

Leiriydyn Kuorejärven rannalle. Se on kiva hieno paikka, jota iltaaurinko lämmitti pitkään. Siellä oli tosi paljon porukkaa, osa ulkomaalaisia. Naisia oli enemmän kuin miehiä. Riippumatot ovat yleistyneet, mutta en usko että sellaisessa voisi nukkua mukavasti. Leirinuotiolla kerroimme erätarinoita. Kerroin näätä havainnoistani sekä edellisenä iltayönä kuulemistani erikoisista äänistä telttailupaikan lähellä. Luonnon tuntemukseni ei riittänyt vahvojen kaksiosaisten äänten tunnistamiseen, joten sanoin että kyseessä oli ehkä kummitus, mikä herätti hilpeyttä. Monia kansallispuistoja myös Itä-Suomessa kiertänyt kaveri kertoi nähneensä mm. karhun, ahman ja suden (mutta ei kuitenkaan näätää). Aamulla ihailen tunnelmallista Hevosjärven aluetta. Kierrän vielä Heretyn luontopolun.