Pyhä-Luoston kansallispuisto retki

Pyhätunturin kansallispuisto oli ensimmäinen Suomessa perustettu kansallispuisto. Myöhemmin siihen liitettiin Luosto ja siitä tuli Pyhä-Luoston kansallispuisto.

Olen ennen käynyt Lapissa vain lapsena Kemijärvellä, Pelkosen niemellä, Savukoskella ja Pyhätunturilla. Todisteena tuosta matkasta on muutamia valokuvia. Yhdessä niistä olen noin 8-vuotiaana siskoni kanssa jossain Pyhätunturilla kivikon keskellä. (Sen jälkeen olen käynyt kerran Torniossa.) Lähden siis innolla tutustumaan Lapin luontoon ja erityisesti minulle uusiin lintu-, kasvi- ja perhoslajeihin kesäkuun puolivälissä 2018.

Suunnitelmissa on pitkä, vähintään kymmenen päivän vaellus. Rinkka ei ollut koskaan ollut ennen niin täynnä: 2 limppua, kilo juustoa, perunoita, kilo hedelmiä, keksejä, suklaata, virveli ja paljon vaatteita, lintukirja, CD soitin levyineen, varaparistoja ym.. (Tietenkin mukana kulkee kevyt teltta, makuualustat ja makuupussi). Vanhaan Savotta putkirinkkaan mahtuu paljon tavaraa. Kaulassani roikkuu lisäksi painava vanha kiikari. Vesipullosta tulee heti kilo lisää painoa. Kuljen pääosin sandaaleissa, vaikka bootsit roikkuvat myös mukana.

Aloitan kulkemalla Luoston vaellusluontopolkua. Edessä on isot alueet koskematonta aarimetsää. Luonnontilainen metsä on harmoninen ja väljä. Se ei ole mitään läpitunkematonta ryteikköä. Se muistuttaa Salamajärven kansallispuistossa näkemääni. Leppälintu ja järripeippo ovat yleisimmät lintulajit alueella. Ensin mainitun laulunsäkeitä ja jälkimmäisen surinaa kuuluu joka puolella. Aarnimetsän keskellä näen ensimmäistä kertaa elämässäni kuukkelin, tunnistan sen välittömästi. Niitä onkin useampia, kokonainen perhe. Katselen niitä kiikareilla, vaikka ne näkyvät hyvin ilmankin. Niillä on hauskoja ääniä, ihan kuin ne osaisivat puhua. Olen haltioissani.

Kuuntelen tarkasti lintujen ääniä, olen opetellut niitä tänä kesänä äänityksistä. Ehkäpä sinirinta tai sinipyrstö lauloi vähän aikaa. Punakylkirastailla on lapin murre.

Pyhänlatvassa soiden keskellä on laavu, minne leiriydyn ja missä yövyn.  Aapasuolla on paljon keltavästäräkkejä, taivaanvuohi kaartelee taivaalla pyrstösulat mäkättäen ja lirojakin löytyy. Tilhiä on paljon. Illalla teen kierroksen ja tunnistan uuden lajin, pohjansirkun. Samassa paikassa oli ainakin yksi poikanen ja vanhemmat, joista toinen esitti siipirikkoa. En häiritse niitä enempää. Nautin erämaan hiljaisuudesta. Illalla hyttysiä oli pelättyä vähemmän. Minulla on ohut kesämakuupussi, jonka mukavuusraja on plus 10 astetta. Huomaan aamuyöllä, että siinä ei tarkene, täytyy voimistella ja lisätä vaatteita.

Aamukahvilla näen jonkin petolinnun kaartelevan suon yllä, vaelluksella ylitän lisää soita pitkospuita pitkin, havaitsen uuden pohjoisen valkoterälehtisen kasvin, joka on ruohokanukka. Ylhäällä ohitan Ametistikaivoksen ja Lampivaaran, sen jälkeen tunturin kupeessa on lisää hienoa ja väljää aarnimetsää. Ohitan Pyhälammen. Sen jälkeen alkaa vaikea ja raskas kivikkoinen polku osuus matalia puita kasvavilla harjanteilla. Tämä oli jo melko extreme kokemus, vaikka vielä vaikeampaa oli edessä. Levähdän hetken aikaa Porontahtoman laavulla. Kuljen helpompaa leveää hiihtouraa Kapustaan autiotuvalle, missä palaudun jonkin aikaa. Kotona huomasin että monissa selfie kuvissa minulla on räkä poskella tai nenän pielessä. Päätän hommata peilin seuraavia retkiä varten.

Päätän suunnistaa kohti Huttujärveä. Siellä päin oli aivan tavallista talousmetsää, mikä latisti tunnelmaa. Itse järvi oli matala eikä siellä näkynyt lainkaan kaloja, ei poikasia rannalla, ei mitään. Ei kannattanut ryhtyä onkimaan. Kävin uimassa. Puuliiterin alla ja ympärillä pyöri jäniksen poikasia. Nukuin teltassa hyvin. Tälläkään kertaa muita retkeilijöitä ei sinne leiriytynyt.

Aamupäivällä ohitan joitain leiripaikkoja ja laavuja kuten Ojavalampi. Sitten alkaa pitkä nousu kohti huippua tunturin vasenta laitaa puiden keskellä. Paljakalla odottaa Annikin lampi, vesiallas lohkareiden keskellä. Päätänkin nousta ylös huipulle, kun se oli niin lähellä, enkä jatkaakaan Pyhän kasteen lähteelle. Nousussa minut yllättää pikkukuovi. Sillä oli käyrä nokka, valkoinen juova keskellä päätä ja kuuluvat huutosarjat. Minulle oli uutta että ne elävät näin korkealla tunturissa. Tunturin karuilla rinteillä kasvoi violetteja kukkia: kurjenkanervalla oli kellomaiset kukinnot, sieliköllä oli pienet tähtimäiset viisisakaraiset kukat.

Pyhätunturi muodostuu kolmesta huipusta ja lapsena olin ilmeisesti niistä helpoimmalla (varmaankin Kultakero oli ykkönen). Nyt olen niistä korkeimmalla, 540 m korkealla Noitavuorella (eli kolmosella). Se oli metsäsaamelaisten seitatunturi. Huipulla tulee tosi kovaa. Alkaa hyvin vaikea ja vaarallinen pitkä lasku kivikkopolkua painava rinkka selässä. Viitat näyttävät, että tässä menee polku vaikka oikeasti siinä ei ole mitään muuta kuin loputtomasti kivenlohkareita. Useamman kerran kova tuuli meinasi paiskata minut kivikkoon.

Vasta alhaalla helpottaa, kuljen kangasmaastossa tiaislaavulle. Ennen lähtöä hankittu alumiininen retkisetti kahdella kattilalla ja kahvipannulla oli hyvä, paitsi kuljetuksen ja vaelluksen aikana heiluessaan rinkan ulkopuolella se ei oikein meinannut pysyä kasassa. Mitään iskuja se ei sietänyt. Sitä piti tarkistella ja remmejä kiristää. Tiaislaavulla kuukkelit söivät tarjoamiani tähteitä. Siitä on näkymä aapasuolle, jossa on paljon keltavästäräkkejä. Joku käpylintu äänteli läheisessä puussa mutta en ehtinyt nähdä sitä. Kuljen Tunturiaavan luontopolkua lintutornille, sieltä ei näy mitään erityistä, ei opastaulussa mainittuja vesipääskyjä. Kuulin että alueella oli havaittu harvinainen virtavästäräkki. Valmistaudun matkustamaan seuraavaan kohteeseeni, Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon.

« 1 annettu 2 »

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *