Kuten kaikki elävä ihminen on tarkoitettu kehittymään täysin omaksi itsekseen. Ihmisen kohdalla tämä ei tapahdu itsestään. Se tapahtuu, kun hän työskentelee itsessään ja katkeamatta harjoittaa täydellisyyden saavuttamiseksi. Hänen elämänsä tärkein työ on hän itse, HÄN ITSE “aitona ihmisenä”.
Ihmisenä olemisen merkitys on sama kuin kaikilla muilla olennoilla: jumalallisen näkyväksi tekeminen maailmassa.
Ihmisen erityisyys on siinä, että suuri, jumalallinen ELÄMÄ on tullut tietoiseksi ihmisessä ja leimahtaa ja saa hahmon hänen tietoisen elämänsä vapaudessa. Siten aito ihminen on sellainen, missä hänen olemukseensa ruumiillistunut jumalallinen oleminen paljastetaan vapaudessa ja kirkkaassa tietoisuudessa maallisessa täälläolossa hänen elämyksensä loisteessa, hänen hahmonsa säteilyssä ja hänen toimintansa siunauksessa.
Edellytys jokaiselle harjoitukselle, joka palvelee sisäistä tietä, on aavistus tai kokemus omasta olemuksesta. Ilman kosketusta olemukseen kaikki harjoitus vie harhaan ja johtaa itsekurin umpikujaan.
“Meditaatio” tulee sanasta “meditari”. Se tarkoittaa myös tulemista menneeksi keskukseen, ei aktiivista menemistä keskukseen. Mutta tämä ”keskus” ei ole jotakin, mihin ihminen keskittyy kuin kohteeseen, vaan se keskittyy ihmiseen siten, että se kokoaa hänet itseensä sisältään käsin ja sisältään poispäin. Tämä keskus on oikeastaan meditoijan oma olemus, transkendentti ydin. Kun koemme keskuksen tilana, missä subjektin ja objektin vastakohtaisuus yhä enemmän raukeaa, seuraa tunne ytimen löytämisestä. Itse olemus astuu siten vähitellen sisäisyyteen. Lopulta aistitaan uuden maailmantietoisuuden olemiseen ankkuroitu elämänkeskus. Ihminen tuntee itsensä uudesti syntyneeksi.
Meditaatiossa tapahtuva muutos on prosessi. Identifioitumista mailman-minään seuraa identifioituminen olemukseen. Maailman-minän ja olemuksen integraatiota seuraa ilmentäminen, tuleminen aidoksi itseksi, siis persoonaksi, jota olemus elävöittää läpikuultavaksi tulleessa maailman-minässä.
Meditaatio ei siis ole ainoastaan ajatustapahtuma, vaan koko ihmisen muutos. Se ei ole myöskään ainoastaan sisäinen tapahtuma, vaan myös kehon ja sen muutoksen sisältävä tapahtuma. Ja koska niin on, meditaatio koskee vähemmän sitä, mitä meditoidaan, kuin kuinka meditoidaan.
Sisäinen kuva on synnynnäinen tie omaan itseemme. Sekä yleensä inhimillisenä että kaikille erityisenä tehtävänä se on jokaisessa ihmiselämässä annettu jokin, joka pätee ehdottomasti. Se ei anna sen vaatimuksen täyttymisen riippua olosuhteista.
Ihmisen onni persoonana riippuu hänen syvimmän kaipuunsa täyttymisestä. Tässä kaipuussa ihminen kuulee hänen olemuksessaan ilmentymiseen pyrkivän jumalallisen olemisen. Se, mitä hän pohjimmiltaan kaipaa, on se, mitä hän olemuksen kautta on ja mitä hänen tulisi olla. Hänen onnellisuutensa riippuu siitä, että hän vastaa olemusmäärettään. Hän vastaa sitä siinä määrin kuin hän täyttää sen jokapäiväisessä elämässään vapaudessa.
Harjoitus sisäisellä tiellä on ennen kaikkea harjoitus itsensä avaamisesta sisäisyydessä koettavalle olemukselle, josta oleminen puhuu ja kutsuu. Aamusta iltaan maailma kutsuu meitä ulkoapäin sitä tuntemaan ja hallitsemaan. Olemus kutsuu meitä yhä enemmän sisältä ja sisäänpäin.
Kun olemus astuu sisäisyyteemme, tunnemme itsemme toisenlaisiksi. Me olemme irtautuneita ja vapautettuja, ladattuja voimalla, valoisia ja täytettyjä elämällä. Mikä meissä vielä oli taakka, kadottaa painonsa, ja mikä meissä vielä ahdistusta herätti, menettää okansa. Missä kaikki oli tukittua, näyttää nyt avoimelta. Missä me olemme vielä aivan köyhiä, tunnemme itsemme rikkaiksi, ja keskellä meteliä tulee outo rauha ja hiljaisuus. Me tunnemme kylpevämme näkymättömässä valossa, joka kirkastaa ja lämmittää meitä ja kyllästää meidät kaiken läpäisevällä loisteella. Tämä voi tapahtua kuin salamaniskulla, mutta toki myös helposti kadota. Emme voi sitä saada aikaan emmekä säilyttää, mutta kun me oikein kuulostelemme, voimme tajuta asenteet, jotka sellaista kokemusta estävät ja sellaiset, jotka siihen valmistavat.
On koittanut aika, jolloin ihminen voi kokea todellisuutena sen, mikä on siihen saakka kuulunut yksin uskon piiriin. Kokemuksista, jotka liikuttavat meitä syvimmin ”jostakin muualta päin”, ravistavat, lahjoittavat ja muuttavat, meidän tulisi tänään tietää eikä uskoa, että me osallistumme olemiseen ja että kokiessamme ”täysin muuta” erotuksena meille tutusta maailmasta kohtaamme ”ylimaallisen”. Sellaisissa syvissä elämyksissä koemme, että perustaltamme, siis elämänytimessämme, olemme enemmän kuin me tavallisesti tietoisuudessa omistamme.
Missä ihminen lähestyy tätä olemisen kokemusta ja pelottomassa harjoituksessa murtaa kaikki sen järjestyksen rajoitukset, mihin ajatteleva ja toimiva maailman-minä on elämän asettanut, hän astuu initiaation tielle, ”sielun vihkimystielle”.
Juuri hetket, joissa särkyy se kotelo, joka antaa minälle varmuutta, tarkoitusta ja turvallisuutta, avautuu mahdollisuus – kun hän hyväksyy sen, mitä on mahdotonta hyväksyä – että oleminen odottamatta kantaa, täyttää hänet merkityksellä ja suo turvan, joka ylittää hänen tavallisen tietoisuutensa käsityskyvyn.
On olemassa kokemus suuremmasta elämästä, joka valmistaa meitä katsomaan kuolemaa silmiin. On hetkiä, joissa me aistimme korkeamman tarkoituksen, vaikka me juuri yhä olemme epätoivoisia mielettömyydestä. On toisia hetkiä, joissa me äkkiä tunnemme kaiken yhdeksi, vaikka olemme maailmaan yksin jätettyjä.
Aivan äkkiä koemme jotain erityistä. Me olemme täysin läsnä, täysin täällä – emme kuitenkaan mihinkään määrättyyn suuntautuneita. Tunnemme itsemme erikoisella tavalla ”täyteläisiksi” ja ”suljetuiksi” ja samalla kuitenkin tavallaan avoimiksi ja suuren sisäisen täyteyden herättämiksi. Me leijumme ja olemme liikuttuneita ja silti varmasti ja tasapainoisesti maassa. Me olemme kuin poissa olevia ja silti kokonaan läsnä ja täysin elossa. Me lepäämme täysin omassa itsessämme ja koemme samalla kuitenkin sisäisen yhteenkuuluvaisuuden. Me olemme vapautettuja ja samalla kuitenkin yhteen liitettyjä omistamatta mitään. Tunnemme itsessämme käsittämättömän opastuksen, mutta olemme silti vapaita. Me tunnemme olevamme kaikista asioista ja vaatimuksista vapautettuja. Olemme köyhiä maailmassa, mutta sisimmässämme tunnemme itsemme voimakkaiksi ja rikkaiksi. Sellaisina hetkinä tunnemme lävitsemme vaikuttavan jotain kallista, joka on samalla hyvin särkyvää. Tahtomattamme liikumme varovaisesti ja tutkimme tarkasti sitä, mitä meille tapahtuu. Silloin voidaan löytää alkutieto, johon sopii paremmin valppaan mielen lämmin puolihämärä kuin meidän kiinnittävän tietoisuutemme kylmä säteily, joka jäädyttää kaiken elävän. Silloin on kuin kuulisimme mystikon äänen sanovan: ”Näemme kuin emme näkisi, kuulemme kuin emme kuulisi, tunnemme kuin emme tuntisi, omistamme kuin emme omistaisi”. Ihmeellinen tapahtui. Samalla se on poissa.
“Suuri kokemus”, joka johtaa metanoiaan, takaisin kääntymiseen ja uuteen syntymään, sisältää aina kaksi vaihetta: kokemus kaikkiyhteydestä, kaiken hiljaisuuteensa nostavasta ”yhdestä olemisesta” sekä kokemus, missä ihminen yksilöllisenä olemuksena osallistuu erityisellä tavalla suuren elämän olemiseen ja dynaamisella voimalla tulee vedetyksi ”maailman valoon”.
Yksi puoli ”suurta kokemusta” merkitsee maailman-minän suojuksien sulamista. Sillä on vapauttava ja velvollisuuksista vapauttava luonne. Toinen puoli siitä merkitsee oman olemuksen kohtaamista ja sen vetoa ilmentymiseen määrätyssä hahmossa. Tällä on luova ja velvoittava luonne.
Dürckheim, Karlfried Graf: Muutoksen pyörä. Kustantamo Uusi Aika.