Pallastunturin kansallispuisto oli ensimmäisiä suomessa perustettuja kansallispuistoja. Myöhemmin siihen liitettiin vielä Yllästunturi alueineen, minne tämänkertainen retkeni ei kuitenkaan suuntaudu. 55 km pituinen Pallas-Hetta on Suomen suosituimpia vaellusreittejä ja sitähän minäkin pääosin seurasin. Lähden innokkaasti tutustumaan alueen luontoon Juhannusta edeltävällä viikoilla.
Alkaa lannistavan pitkä nousu karua rinnettä pitkin. Korkeammalla kova myötätuuli antoi minulle vauhtia ylämäessä. Taisin ohittaa taivaskeron sillä käymättä. Kero tarkoittaa huippua ja kuru tunturien välistä laaksoa. Vaellusreitti oli kuin vuoristorataa pitkine nousuineen ja laskuineen. Korkealla puurajan yläpuolella on paljaita lakia ja kivikkoa, kanervikkoa ja varpuja. Kitukasvuisten puiden vyöhyke muuttuu vähitellen metsäksi. Tunturien välissä on lehtomaisia alueita, joissa kasvaa saniaisia ja hopeanhohtoisia pajukkoja, ja soita.
Minulla on taskulintukirja mukana ja määritän siitä heti havaintojeni kohteet. Niittykirvinen oli tunturien alempien rinteiden tyypillinen asukas. Kapustarinta ja pikkukuovi olivat tavallisimmat kahlaajat ylempänä tuntureilla. Kapustarintojen haikea viheltely loi oman tunnelmansa, siihen sekoittuivat pikkukuovin kuuluvat huutosarjat. Osaksi tunnistamattomista äänistä tietää, että tunturi on täynnä elämää, vaikka mitään ei aina näykään. Puurajan alapuolella kuuluu järripeippojen tyytyväinen surina.
Rihmakuru, yöpymispaikka, oli viehättävä suojainen vaivaiskoivuinen tasanne. Puroista sai raikasta juomakelpoista vettä. Nuotiotulilla seurassani on ensin valokuvausta harrastava mies ja sitten lintumies, joten juttua piisasi. Ja kaikkien muidenkin kanssa yhteistä oli ainakin retkeily.
Seuraavan päivän vaellus tuo minut Hotel Montellille, joka on pieni ränsistynyt autiotupa, virallisesti Montellin maja. Ajattelin kiertää Vuontisjärven ympäri ja suuntasin alas laaksoon. Pensasvyöhykkeellä näin ensimmäisen kiirunan, joka oli suurelta osin tumma koiras. Sillä oli komea oranssin punainen silmäkulma.
Rantatiellä kookas, vanttera, vaalea ja isosarvinen koiras poronjässikkä on tulossa suuntaani. Etelän mies ja poro kohtaavat. Olen yllättynyt ja hämmentynyt mitä pitäisi tehdä. Katselen sopivaa puuta mihin voisi tarvittaessa kiivetä turvaan. Poro on samalla tavalla hämmentynyt. Päätän istua paikallani ja pysyä rauhallisena ja puhua jotain. Niinpä poro kulkee hiekkatietä pitkin ohitseni. Järven ympäri ei päässyt kesällä, reitti kulki suoraan upottavalle suolle. Palasin siis lähes samaa reittiä takaisin ylös, sillä kertaa osittain puron vartta seuraten.
Majalla en taaskaan seurannut pääreittiä vaan lähdin oikealle menevää puutolpin merkittyä polkua. Vähän matkan päästä kunnollinen polku kuitenkin päättyi. Päädyin tarpomaan kanervikossa ja matalassa pajukossa tunturin oikeaa laitaa, josta oli hyvä näkymä soiselle erämaavyöhykkeelle. Toisella puolella tunturia tavoitin pääreitin juuri ennen poroaitaa. Päätin seurata pääreittiä toistaiseksi. Viittoja kannattaa lukea tarkasti. Talvireitin viitassa on hiihtäjän kuva ja kesäreitin viitassa patikoijan, niin yksinkertaista se on.
Matkalla olin havainnut muutamia vaaleita pieniä sinisiipisiä ja muutamia hopeatäpliä, joiden laji jäi tuntemattomaksi, koska alasiipiä ei näy. Oli yllätys nähdä tuntureilla amiraali. Vaaleita kaali- ja keltaperhosia ei muuten näkynyt lainkaan koko reissun aikana.
Paljakalla kohtaan toisen kiirunan. Se oli peloton, se lähti hiljalleen kävelemään vain muutaman metrin päästä matalasti kotkottaen. Se oli lähes valkoinen naaras. Melko samannäköinen ruskehtavampi riekko elää tiettävästi alempana metsikössä.
Pienen pienet päivällä lentävät yökköset, kuten tunnistamani harmaa ja vaaleatakasiipinen valkonopsayökkönen ja myös mahdollisesti samankaltainen rakkayökkönen, pörräsivät kaikkialla. Pienellä osalla oli tummat etusiivet, joissa oli täplä, ja keltaista takasiivissä. Kanervayökkönen ja herttayökkönen ovat sellaisia ja ne esiintyvät myös pohjoisessa.
Sää oli kirkas. Iltaa kohti aurinko paistoi suoraan naamaan monosuunnasta. Varpujen ja suopursujen keskellä lentelee nokiperhonen. On katsottava tarkemmin. Se on arka. En edes yritä ottaa kuvaa. Kiikarit ovat oiva apu tunnistuksessa. Se on muuten ruskea, mutta etusiivissä on komeat oranssit täplät. Takasiivet ovat kokonaan ruskeat. Perhonen on minulle uusi tuttavuus. Otan tuntomerkit ylös. Myöhemmin kirjasta selvitän, että se on kairanokiperhonen.
Hannukuru on laaja leiripaikka suunnilleen puolivälissä reittiä. Tilaa oli vaikka kokonaiselle armeijalle. Oli varaustupia, sauna, kota ja autiotupa.
Pystytän teltan nuotiopaikan ja kaivon läheisyyteen lammen rannalle. Sen lintuasukkaita ovat ainakin valkoviklo, liro, taivaanvuohi sekä haapana poikasineen.
Seuraavana päivänä Pahakurun autiotuvan jälkeen ukkonen oli aivan päällä täysin autiolla paikalla. Selvisin säikähdyksellä ainoastaan yhdestä salamasta.
Sinirinnan monipuolista laulua olin kuullut jo monta kertaa, mutta en ollut vielä onnistunut näkemään sitä. Kuulin jälleen tavallisuudesta poikkeavia ääniä, joissa oli mukana kuin puron solinaa. Kyseessä täytyi olla tämä taidokas laulaja ja matkija, jota myös lapin satakieleksi kutsutaan. Levähdän sillä kohdin missä se oli laulanut. Yhtäkkiä sinirinta lentää pienen männyn latvaan muutamien metrien päähän ja alkaa esitellä laulutaitojaan. Käännän vain päätäni, muuten en uskalla liikkua. Se on selvästi koiras koska rinta oli voimakkaan sininen. Tämä oli aivan huippujuttu!
Myöhemmin jonkin matkan päässä näen vaalean linnun, joka näytti tiiralta. Ihmettelin mitä se tunturissa tekisi koska siellä ei ole kalojakaan. Katson kiikareilla: linnun yläpuoli on harmahtava, se lekutteli paikallaan kuin haukka ja siellä on tasapyrstön päässä pitkä jouhi. Kyseessä ei voinut olla mikään muu kuin tunturikihu, josta tapaamani lintumies oli puhunut. Se pyydystelee tunturissa myyriä. Jälleen uusi laji elämänpinnoihin ja vuosipinnoihin.
Huilasin vähän aikaa Sioskurun tuvalla. Päätin lähteä vielä 8 km osuudelle Pyhäkuruun koska valoisaa aikaa riitti (vaikka jälkeenpäin ajatellen ei olisi pitänyt).
Jälleen ihmeellinen luonto yllättää: näen kolme komeaa siilikehrääjää samassa paikassa, yksi niistä on jo pörräämässä jonnekin. Laji oli minulle tuntematon. Etusiivissä vaihtelevat punertavat ja vaaleat kirjailut. Nuorena kerätyssä perhoskokoelmassani sitä ei ainakaan ollut. Kyseessä täytyi olla naaraan houkuttelemat koiraat. Otin onnistuneet kuvat taskukamerallani. Myöhemmin selvitin lajin: harvinainen lapinsiilikäs. (18.6. 2018)
Alkaa ripotella vettä. Komea sateenkaari ilmestyy tulosuuntaani. Myöhemmin toisen kerran taakse vilkaistuani se oli tullut lähemmäksi. Ajattelin sen tuovan onnea. Pyhäkeron laella on jo helvetillinen tuuli ja kaatosade päällä. Kivitornin kupeessa oli jykevä kivi istuin, paikka suojasi tuulelta mutta ei sateelta. Taivas on kauttaaltaan synkeä. En voi jäädä rankkasateeseen lepäämään ja kylmettymään. On jatkettava matkaa. Alkaa pitkä laskeutuminen alas kivikkoista polkua, missä piti varoa liukastumista ja nilkan nyrjähtämistä. Jokainen askel piti katsoa hyvin tarkkaan. Oikean jalan nilkan alue alkaa jäytää, jalkapohjassa ollut kivulias halkeama haava sai varmaan aikaan ylimääräistä jännitystä siihen. Tätä ennen olin jo vaeltanut Pyhä-Luostolla. Syke on korkea. Olin äärirajoilla. (Jälkeenpäin ajatelleen olisi ollut parempi levätä sateessakin eikä jatkaa suoraan tuvalle.) Ns. vedenpitävä drymax retkeilyasu ei todellakaan pidä sadetta. Siitä voi sanoa että se ei kerää vettä kuin sieni. Se suojaa kyllä tuulelta.
Pyhäkurun autiotuvalla pistän tavarat kuivumaan. Siellä majaili se Lapissa paljon retkeillyt valokuvausta harrastava mies, jonka olin tavannut aikaisemmin. Aamulla leirinuotiolla kahvi maistuu taivaalliselta. Jutustelen muiden retkeilijöiden kanssa. Itsekseen vaeltavia naisiakin on. Pian toteutuu toinenkin toive: ruskeapäinen lapintiainen pyrähtää läheiseen mäntyyn. Sitäkään en ollut ennen nähnyt. Myöhemmin kuukkeli ilmestyi. Tarjosin sille palan suklaakeksiä. Jonkin ajan kuluttua paikalle tuli kokonainen parvi ja yksi niistä lensi suoraan kohti hujahtaen pääni yläpuolelta, varmaan se sama jolle olin antanut keksiä.
Viivyn koko päivän ja nukun hyvin vielä toisenkin yön autiotuvan laverilla neljän muun melko tuntemattoman ihmisen kanssa. Lepopäivän jälkeen jalka kestää taukoja pitäen noin 7 km matkan ulos puistosta. Saavun järven rannalle. Kartassa mainittua kotaa ei näkynyt enkä kipeällä jalalle ruvennut sitä etsiskelemään. Vettä sataa. En ollut varma mitä tehdä. Jäädäkö kalastelemaan? Kuinka kauan venettä pitäisi odottaa? Nuotiopaikkoja löytyy. Niissä on jo valmiina märkiä puita. Päätän ainakin kokeilla tulen tekoa märässä kelissä. Mistä löytyisi kuivaa puuta ja sytykkeitä? Männyn kuolleet alaoksat ovat kuivia, tuohta koivun kyljestä sytykkeeksi. Nuotion sytyttäminen sateessa oli melko helppoa, komeat roihut lämmittivät ja kuivattivat mukavasti uinnin jälkeen. Se on tärkeä retkeily- ja selviytymistaito ja onnistuminen paransi itseluottamustani. Laiturille ilmestyy ääntelevä tiira. Kiikarit esiin. Koska Lapissa ollaan se voisi hyvinkin olla lapintiira. Katson tuntomerkkejä, kyllä, nokka on kauttaaltaan verenpunainen eikä se ole kärjestä musta kuten kalatiiralla. Pyrstö on pitkä. Vielä yksi uusi laji. Paikalle tulee pari muuta retkeilijää ja venekyyti saapuu. Pääsemme Hettaan järven toiselle laidalle. Luontokeskuksessa saan vielä uutta tietoa alueen eliöstöstä ja opin että Pallastuntureilla on maailman (ei ainoastaan Suomen) puhtain ilma. Tavallisista lajeista ainakin pulmunen ja tunturisopuli jäivät tämänkertaisella retkelläni näkemättä.
Olen Jyppyrän laavussa yötä. Sieltä on hyvä näköala alas järvelle. Kuukkeleita tuli sinnekin. On kylmä sää, aamulla kaupalla oli kuusi astetta. Vettä sataa jatkuvasti. Selvitän linja-auton aikataulun, alan pakata ja siivoan kaikki roskat laavusta. Reiteillä useimmat retkeilijät olivat suomalaisia ja vieläpä suomenkielisiä. Ehdin jo ihmetellä missä olivat Lapin siirtolaiset. Juuri ennen lähtöä laavun näköalapaikan valtaa lauma pakolaisia Irakista ja ties mistä. Lännen ja Yhdysvaltojen imperialismin ja uuskolonialismin karuja seurauksia emme voi paeta minnekään. Sotakone tuhoaa, tappaa ja ajaa ihmiset juuriltaan. Tietyt ylikansalliset suuryritykset ja pieni miljonäärien joukko hyötyvät taloudellisesti, maapallon enemmistö kärsii haitat. Paluumatkalla bussissa kuuntelen Joe Satriania, koska se on niin innostavaa ja koskettavaa matkamusiikkia.