Elämänviisauksia3

Henkinen tie on

matka kohti aina uusia kokemuksia,

havaintoja, tasoja ja maailmoja

loputtomasti koko elämän ajan.

Henkinen elämä on aina uutta, aina mielenkiintoista. Se on tietoisuuden jatkuvaa syvenemistä, laajentumista ja avartumista.

Viisauden polulla ihminen on joka päivä löytäjä, ihmettelijä ja uudessa, koskaan toistumattomassa tietoisuuden tilassa.

Ihminen on toden totta mikrokosmos, ja ihmisen olemusta ja kokonaisuutta, henkeä, sielua ja ruumista ja hänessä vaikuttavia lukemattomia voimia ja energioita on mahdotonta ymmärtää ilman, että nähdään hänen elimellinen yhteytensä aurinkokuntaan, makrokosmokseen ja linnunrataan.

Ihminen ei ole nolla, vaan äärettömyys, kuten on sanottu. Hänessä on piileviä voimavaroja, mittaamattomasti energiaa, maailmaa muuttavaa luovaa voimaa!

Ihminen itse on polku aste asteelta korkeampaan tietoisuuteen ja syvempään todellisuuteen.

Henkiseen elämään tarvitaan elämäntapa, missä ihmisellä on tilaa ja vapautta elää ja toimia sielun ja hengen tahdon ja rytmien ja innoituksen mukaisesti.

Ihminen luo ja muovaa itseään ja käyttövälineitään omalla ajattelullaan, teoillaan ja sisäisellä suuntautumisellaan.

Missä on ihmisen huomion ja ajattelun painopiste, sellaiseksi hän vähitellen tulee ja sen mukainen tulee olemaan hänen tietoisuuden tasonsa.

Teot, tavat ja ajatukset ja mielen liikkeet ovat polku vapauteen tai sidonnaisuuteen. Tapahtumat, ajatukset ja teot pyrkivät toistumaan. Siksi hyvät teot ja ajatukset luovat hyvää karmaa ja kelvottomat huonoa karmaa.

Avain ihmisen hyvinvointiin, onnellisuuteen ja henkiseen kehitykseen on yhteistyö elämän tarkoituksen kanssa ja harmonia maailmankaikkeuden kanssa.

Universaalin elämän syke ja hengitys kutsuu meitä kulkemaan eteenpäin, vapautumaan kaikista turhista taakoista ja olemaan avoin ja vastaanottavainen uudelle.

Luovu elämän jäykästä järjestyksestä ja

väkinäisestä hallinnasta.

Antaudu jumaluudelle ja liiku,

toimi ja ajattele vapaasti

sen energioiden,

tahdon ja innoituksen mukaan.

Unohda kankeat kaavat

ja muutu vapaasti virtaavaksi

elämän virraksi!

Kytkeydy aurinkokunnan

voittamattomaan sähköiseen energiaan!

Tarkkailemalla itseämme ja elämällä sopusoinnussa näkymättömän kanssa voimme oppia mitkä asiat, teot ja harrastukset edistävät tietoisuuden kehitystä, energioiden virtaamista ja aineen lunastamista ja johtavat siten ”kuolemasta elämään”, pimeydestä valoon ja aineen vankilasta hengen vapauteen.

Kehityksemme kannalta on yhtä tärkeää, miten me teemme asiat kuin mitä teemme ja saamme ulkonaisesti aikaan. Sisäinen tulos ja vaikutus ihmisen omaan tietoisuuteen ja sen kehitykseen on henkisen elämän kannalta olennaista.

Alituinen haaste on, miten käyttää universumista annettua voimaa ja miten soveltaa tietoaan ja käyttää lahjojaan.

On huonoa uskoa olettaa, että korkeampi voima, Jumala tai henki ohjaa ihmistä suoranaisesti tekemään ja valitsemaan tiettyjä asioita. Hyvin usein henki voi kuitenkin innoittaa johonkin määrättyyn toimintaan tai palvelun muotoon. Henki tuo ennen kaikkea suuren selkeyden ja kirkkauden, jonka valossa ihminen voi tehdä oikeita ja viisaita valintoja.

Meditaatio on avautumista mikrokosmoksen ja makrokosmoksen energioiden vuorovaikutukselle.

Henkisessä elämässä tärkeää on omakohtainen kokemus ja sen mukanaan tuoma tieto ja ymmärrys elämästä ja jumaluudesta. Dogmit ja opinkappaleet, jotka eivät ole viime kädessä todennettavissa kokemuksen kautta, eivät ole olennaisia tai ne ovat kokonaan vääriä.

Viisas harjoittaa kiinnittymättömyyttä eikä takerru asioihin tai ajatuksiin. Hän ei luo siteitä eikä kahleita, vaan virtaa veden tavoin eteenpäin kaikkien tapahtumien ja kokemusten läpi.

Takertuminen käsin kosketeltaviin asioihin merkitsee usein vastaavaa henkisen valon ja voiman, rakkauden ja elinvoiman menettämistä.

Kuolemaa ei ole, sillä perimmäinen todellisuus on elämää.

Elämänviisauksia2

Uskonnollisuus on ihmisen jatkuvasti syvenevää yhteyttä tuntemattomaan ja näkymättömään.

Epäluottamus ja epäusko Jumalaa kohtaan ilmenee siitä, että ihmiset eivät usein lähesty häntä suoraan, vaan välittäjien, kuten kirkon ja teologisten oppirakennelmien kautta.

Kärsimys, jota koemme materialististen voimien vallassa, saa meidät etsimään korkeampaa olemassaolon tasoa ja korkeampaa tietoisuutta.

Henkisellä tiellä me etsimme ja lähestymme asteittain alkulähdettämme, koska tunnemme vastustamatonta vetovoimaa sitä kohtaan.

Ihmisen elämän tarkoitus ja evolutiivinen päämäärä on hänen tietoisuutensa syventyminen ja sielun ilmentyminen.

Valoa kohti pyrittäessä kaikki pimeä, vastustava ja karkea energia nousee väistämättä esiin.

Sielu toimii kokonaisvaltaisen aistin tavoin kertoen ihmiselle siitä, mikä on totta, kaunista ja hyvää, ei vain yksilön, vaan ennen kaikkea kokonaisuuden kannalta.

Ihminen, joka viihtyy yksinäisyydessä, voi kuulla hiljaisuuden äänen ja löytää johdatuksen.

Henkinen avautuminen tapahtuu kun antaudumme ehdoitta jumalalliselle.

Elääkseen onnellisena ihmisen tulee löytää ilo näkymättömästä. Hänen tulee rakentaa tietoisuuttaan ja käyttövälineitään niin että ne kykenevät vastaanottamaan Jumalan ehtymätöntä iloa ja rakkautta.

Kun ihminen irrottautuu kaikesta, mikä sitoo hänet fyysiseen tasoon, tunteiden tasoon ja mielen maailmaan, hän alkaa tuntea luonnollista vetovoimaa ylöspäin kohti sielua, henkeä ja Jumalaa.

Hiljaisuudessa vietetyt hetket kohottavat ihmisen tietoisuuden tasoa toimintaa varten.

Ihminen ei milloinkaan aisti ja tunne niin herkästi ja ole niin täynnä rakkautta, valoa ja energiaa kuin hiljaisuuden ja vetäytymisen kauden jälkeen, jolloin hän on ollut syvässä yhteydessä alkulähteeseensä.

Kun ihminen on välinpitämätön tunnetulle, tavoitetaan tuntematon ja näkymätön

Yksilön elämän todellinen tarkoitus toteutuu silloin kun hän omistautuu palvelemaan ihmiskuntaa, jumalallista suunnitelmaa ja suurta kokonaisuutta.

Suuri tahdonvoima saavutetaan yhdistämällä yksilöllinen tahto sielun, hengen ja Jumalan tahtoon.

Kuolemattomuus voidaan saavuttaa kun lakkaamme samastumassa pieneen persoonallisuuteemme ja identifioidumme suureen henkeen.

Elämänviisauksia1

Meidän tulisi kuunnella elämä alkuperäistä viisautta sisällämme ja elää sen mukaisesti.

Onnea on elää sopusoinnussa näkymättömän kanssa.

Kun olemme sisimmässämme juurtuneet totuuteen, kauneuteen ja hyvyyteen meidän on helppoa ilmaista näitä ominaisuuksia myös toiminnassamme.

Henkinen elämä on jatkuvaa tiivistä yhteydenpitoa tietoisuuden syvempiin kerroksiin ja kehitystämme ohjaaviin luoviin energioihin ja taitoa elää jokapäiväistä elämäänsä näistä syvyyksistä ja korkeuksista käsin.

Kun emme tukahduta tunteitamme ja olemme avoinna niiden koko kirjolle, olemme avoimia sielun viisaudelle ja voimalle.

Ihmisen syvimmässä henkisessä olemuksessa on jotain auringon ja tähtitaivaan järkkymättömyyttä ja pysyvyyttä.

Joka päivä on taisteltava merkityksettömyyttä vastaan ja kamppailtava voiman löytämiseksi ja säilyttämiseksi ja vision pitämiseksi kirkkaana edessään.

Kaikki tarpeeton kiinnostus tulevaisuutemme ja huomio menneisyyteemme vähentää tietoisuutemme luovaa voimaa nykyisyydessä.

Kokemus yhdestä suuresta kaiken perustana olevasta elämästä antaa meille voimaa maailman moninaisuuden ja ristiriitojen keskellä.

Kestävän mielenrauhan tae on pysyä aina puolueettomana päältäkatsojana.

Mielenrauhasi on järkkymätön kun suhtaudut välinpitämättömästi ilmiömaailmaan.

Joka ei koskaan poistu jumalallisesta keskuksestaan säilyttää mielenrauhansa järkkymättömänä kaikissa elämän käänteissä ja tilanteissa.

Suojaudu kaikkea epäolennaista vastaan pysyttelemällä jatkuvassa yhteydessä sieluusi.

Kun sielu koskettaa ihmistä, hän oppii luonnostaan uhraamaan vähempiarvoiset asiat ja kohdistamaan huomionsa siihen, mikä on merkittävää, arvokasta, jumalallista ja todellista.

Luonnon kauneus ja rauha riisuvat ihmisen kaikesta ihmisyhteisöjen luomasta keinotekoisuudesta ja teeskentelystä, mielen ja sydämen kieroutuneisuudesta, kilpailunhalusta, oman edun tavoittelusta, turhamaisuudesta ja kulttuurimme levottomuudesta ja pinnallisuudesta.

Sisäinen hiljaisuus luo oikean ilmapiirin onnistuneelle keskustelulle, joka kohdistuu olennaiseen.

Turhat sanat paljastavat sisäisen tyhjyyden.

Puheen voima syntyy hiljaisuuden voimasta.

Kykenemme rakastamaan lähimmäisiämme ja työtämme kun jokaisena hetkenä vaalimme yhteyttä rakkauden jumalalliseen alkulähteeseen.

Rakkaus virtaa kauttamme kun olemme avautuneet sielulle, jonka olemus on rakkaus.

Elämä on jatkuvaa muutosta ja muuttumista, ja kuolema on vain tavallista isompi muutos.

Joka on oppinut kiinnittymättömyyden taidon, suhtautuu myös kuolemaan tyynesti.

Muutoksen pyörä lainauksia

Kuten kaikki elävä ihminen on tarkoitettu kehittymään täysin omaksi itsekseen. Ihmisen kohdalla tämä ei tapahdu itsestään. Se tapahtuu, kun hän työskentelee itsessään ja katkeamatta harjoittaa täydellisyyden saavuttamiseksi. Hänen elämänsä tärkein työ on hän itse, HÄN ITSE “aitona ihmisenä”.

Ihmisenä olemisen merkitys on sama kuin kaikilla muilla olennoilla: jumalallisen näkyväksi tekeminen maailmassa.

Ihmisen erityisyys on siinä, että suuri, jumalallinen ELÄMÄ on tullut tietoiseksi ihmisessä ja leimahtaa ja saa hahmon hänen tietoisen elämänsä vapaudessa. Siten aito ihminen on sellainen, missä hänen olemukseensa ruumiillistunut jumalallinen oleminen paljastetaan vapaudessa ja kirkkaassa tietoisuudessa maallisessa täälläolossa hänen elämyksensä loisteessa, hänen hahmonsa säteilyssä ja hänen toimintansa siunauksessa.

Edellytys jokaiselle harjoitukselle, joka palvelee sisäistä tietä, on aavistus tai kokemus omasta olemuksesta. Ilman kosketusta olemukseen kaikki harjoitus vie harhaan ja johtaa itsekurin umpikujaan.

“Meditaatio” tulee sanasta “meditari”. Se tarkoittaa myös tulemista menneeksi keskukseen, ei aktiivista menemistä keskukseen. Mutta tämä ”keskus” ei ole jotakin, mihin ihminen keskittyy kuin kohteeseen, vaan se keskittyy ihmiseen siten, että se kokoaa hänet itseensä sisältään käsin ja sisältään poispäin. Tämä keskus on oikeastaan meditoijan oma olemus, transkendentti ydin. Kun koemme keskuksen tilana, missä subjektin ja objektin vastakohtaisuus yhä enemmän raukeaa, seuraa tunne ytimen löytämisestä. Itse olemus astuu siten vähitellen sisäisyyteen. Lopulta aistitaan uuden maailmantietoisuuden olemiseen ankkuroitu elämänkeskus. Ihminen tuntee itsensä uudesti syntyneeksi.

Meditaatiossa tapahtuva muutos on prosessi. Identifioitumista mailman-minään seuraa identifioituminen olemukseen. Maailman-minän ja olemuksen integraatiota seuraa ilmentäminen, tuleminen aidoksi itseksi, siis persoonaksi, jota olemus elävöittää läpikuultavaksi tulleessa maailman-minässä.

Meditaatio ei siis ole ainoastaan ajatustapahtuma, vaan koko ihmisen muutos. Se ei ole myöskään ainoastaan sisäinen tapahtuma, vaan myös kehon ja sen muutoksen sisältävä tapahtuma. Ja koska niin on, meditaatio koskee vähemmän sitä, mitä meditoidaan, kuin kuinka meditoidaan.

Sisäinen kuva on synnynnäinen tie omaan itseemme. Sekä yleensä inhimillisenä että kaikille erityisenä tehtävänä se on jokaisessa ihmiselämässä annettu jokin, joka pätee ehdottomasti. Se ei anna sen vaatimuksen täyttymisen riippua olosuhteista.

Ihmisen onni persoonana riippuu hänen syvimmän kaipuunsa täyttymisestä. Tässä kaipuussa ihminen kuulee hänen olemuksessaan ilmentymiseen pyrkivän jumalallisen olemisen. Se, mitä hän pohjimmiltaan kaipaa, on se, mitä hän olemuksen kautta on ja mitä hänen tulisi olla. Hänen onnellisuutensa riippuu siitä, että hän vastaa olemusmäärettään. Hän vastaa sitä siinä määrin kuin hän täyttää sen jokapäiväisessä elämässään vapaudessa.

Harjoitus sisäisellä tiellä on ennen kaikkea harjoitus itsensä avaamisesta sisäisyydessä koettavalle olemukselle, josta oleminen puhuu ja kutsuu. Aamusta iltaan maailma kutsuu meitä ulkoapäin sitä tuntemaan ja hallitsemaan. Olemus kutsuu meitä yhä enemmän sisältä ja sisäänpäin.

Kun olemus astuu sisäisyyteemme, tunnemme itsemme toisenlaisiksi. Me olemme irtautuneita ja vapautettuja, ladattuja voimalla, valoisia ja täytettyjä elämällä. Mikä meissä vielä oli taakka, kadottaa painonsa, ja mikä meissä vielä ahdistusta herätti, menettää okansa. Missä kaikki oli tukittua, näyttää nyt avoimelta. Missä me olemme vielä aivan köyhiä, tunnemme itsemme rikkaiksi, ja keskellä meteliä tulee outo rauha ja hiljaisuus. Me tunnemme kylpevämme näkymättömässä valossa, joka kirkastaa ja lämmittää meitä ja kyllästää meidät kaiken läpäisevällä loisteella. Tämä voi tapahtua kuin salamaniskulla, mutta toki myös helposti kadota. Emme voi sitä saada aikaan emmekä säilyttää, mutta kun me oikein kuulostelemme, voimme tajuta asenteet, jotka sellaista kokemusta estävät ja sellaiset, jotka siihen valmistavat.

On koittanut aika, jolloin ihminen voi kokea todellisuutena sen, mikä on siihen saakka kuulunut yksin uskon piiriin. Kokemuksista, jotka liikuttavat meitä syvimmin ”jostakin muualta päin”, ravistavat, lahjoittavat ja muuttavat, meidän tulisi tänään tietää eikä uskoa, että me osallistumme olemiseen ja että kokiessamme ”täysin muuta” erotuksena meille tutusta maailmasta kohtaamme ”ylimaallisen”. Sellaisissa syvissä elämyksissä koemme, että perustaltamme, siis elämänytimessämme, olemme enemmän kuin me tavallisesti tietoisuudessa omistamme.

Missä ihminen lähestyy tätä olemisen kokemusta ja pelottomassa harjoituksessa murtaa kaikki sen järjestyksen rajoitukset, mihin ajatteleva ja toimiva maailman-minä on elämän asettanut, hän astuu initiaation tielle, ”sielun vihkimystielle”.

Juuri hetket, joissa särkyy se kotelo, joka antaa minälle varmuutta, tarkoitusta ja turvallisuutta, avautuu mahdollisuus – kun hän hyväksyy sen, mitä on mahdotonta hyväksyä – että oleminen odottamatta kantaa, täyttää hänet merkityksellä ja suo turvan, joka ylittää hänen tavallisen tietoisuutensa käsityskyvyn.

On olemassa kokemus suuremmasta elämästä, joka valmistaa meitä katsomaan kuolemaa silmiin. On hetkiä, joissa me aistimme korkeamman tarkoituksen, vaikka me juuri yhä olemme epätoivoisia mielettömyydestä. On toisia hetkiä, joissa me äkkiä tunnemme kaiken yhdeksi, vaikka olemme maailmaan yksin jätettyjä.

Aivan äkkiä koemme jotain erityistä. Me olemme täysin läsnä, täysin täällä – emme kuitenkaan mihinkään määrättyyn suuntautuneita. Tunnemme itsemme erikoisella tavalla ”täyteläisiksi” ja ”suljetuiksi” ja samalla kuitenkin tavallaan avoimiksi ja suuren sisäisen täyteyden herättämiksi. Me leijumme ja olemme liikuttuneita ja silti varmasti ja tasapainoisesti maassa. Me olemme kuin poissa olevia ja silti kokonaan läsnä ja täysin elossa. Me lepäämme täysin omassa itsessämme ja koemme samalla kuitenkin sisäisen yhteenkuuluvaisuuden. Me olemme vapautettuja ja samalla kuitenkin yhteen liitettyjä omistamatta mitään. Tunnemme itsessämme käsittämättömän opastuksen, mutta olemme silti vapaita. Me tunnemme olevamme kaikista asioista ja vaatimuksista vapautettuja. Olemme köyhiä maailmassa, mutta sisimmässämme tunnemme itsemme voimakkaiksi ja rikkaiksi. Sellaisina hetkinä tunnemme lävitsemme vaikuttavan jotain kallista, joka on samalla hyvin särkyvää. Tahtomattamme liikumme varovaisesti ja tutkimme tarkasti sitä, mitä meille tapahtuu. Silloin voidaan löytää alkutieto, johon sopii paremmin valppaan mielen lämmin puolihämärä kuin meidän kiinnittävän tietoisuutemme kylmä säteily, joka jäädyttää kaiken elävän. Silloin on kuin kuulisimme mystikon äänen sanovan: ”Näemme kuin emme näkisi, kuulemme kuin emme kuulisi, tunnemme kuin emme tuntisi, omistamme kuin emme omistaisi”. Ihmeellinen tapahtui. Samalla se on poissa.

“Suuri kokemus”, joka johtaa metanoiaan, takaisin kääntymiseen ja uuteen syntymään, sisältää aina kaksi vaihetta: kokemus kaikkiyhteydestä, kaiken hiljaisuuteensa nostavasta ”yhdestä olemisesta” sekä kokemus, missä ihminen yksilöllisenä olemuksena osallistuu erityisellä tavalla suuren elämän olemiseen ja dynaamisella voimalla tulee vedetyksi ”maailman valoon”.

Yksi puoli ”suurta kokemusta” merkitsee maailman-minän suojuksien sulamista. Sillä on vapauttava ja velvollisuuksista vapauttava luonne. Toinen puoli siitä merkitsee oman olemuksen kohtaamista ja sen vetoa ilmentymiseen määrätyssä hahmossa. Tällä on luova ja velvoittava luonne.

Dürckheim, Karlfried Graf: Muutoksen pyörä. Kustantamo Uusi Aika.

Kirjat

Pyhä-Häkin kansallispuisto retki

Suuntasin Pyhä-Häkin kansallispuistoon maaliskuun loppupuolella 2017. Bussimatkalla kohti Saarijärveä näin vuoden ensimmäiset joutsenet pellolla ruokailemassa ja sorsia sulapaikassa. Saarijärveltä pyöräilin Viitasaarelle menevää tietä 21 km matkan. Puiston lähtöpisteessä tutkin opastauluja, koska aina voi oppia jotain uutta. Niissä alueen lajeista huomiotani kiinnittävät erityisesti metsäsopuli, kuukkeli, pikkusieppo, pohjanlepakko ja kauan sitten tavattu perhonen Idänsiilikäs. Metsäsopulista en ollut koskaan kuullutkaan, tiesin vain tunturisopulin. Toivoin kovasti näkeväni kuukkelin, toiveeni ei kuitenkaan tullut toteutumaan.

Satumainen ikimetsä alkaa heti sisääntuloportin jälkeen: keloja, naavan peittämiä puita ja palokoroja. Puistosta suunnilleen puolet on vanhaa metsää ja puolet suota. Sää oli tuulinen ja aurinkoinen ja paluupäivänä pilvinen. Polut olivat suureksi osaksi jäässä, piti kävellä hyvin varovaisesti. Otin kuvia. Havumetsässä oli aika varjoisaa. Matkan varrella istuskelin auringossa lämmittelemässä muutaman kerran soiden laidalla. Poimin kirpeytensä menettäneitä puolukoita ja pureskelin havunneulasia.

Olin käynyt puistossa aikaisemmin kauan kauan sitten kouluaikoina päiväretkellä luokkatoverini kanssa. Pyhä-Häkki oli itse asiassa ensimmäinen kansallispuisto missä olin koskaan vieraillut. Minulla on joitain hämäriä muistikuvia soista, keloista ja mustuneista puunrungoista. Tuosta retkestä on jossain tallella mustavalkoisia valokuvia (tai ainakin negatiiveja). Reitin varrelta löysin muutaman paikan, jotka muistin ensimmäiseltä kerralta ja joita olin silloin kuvannut.

Puiston tärkeimmät nähtävyydet olivat iso puu 1 ja 2. Ne olivat valtavia keloja, niiden ympärysmitta yli 2 metriä ja ne olivat syntyneet 1500 ja 1600 luvuilla.

Ylläni oli kirpputorilta halvalla ostettu Halti retkeily asu, johon sisältyi housut ja takki. Sen pitäisi olla tuulen ja veden pitävä. En ole sitä vielä kovin paljoa ehtinyt käyttää ja testata. Monine taskuineen ja tuuletusvetoketjuineen se on ehkä paras kirpputori ostokseni koskaan. Sen jälkeen löysin myös toisesta paikasta vielä lyhyille retkille sopivan kokoisen Halti rinkan, joka oli minulla nyt ensimmäistä kertaa käytössä. Siihen en kuitenkaan tullut olemaan tyytyväinen. Ylimmäksi kiinnitetty makuupussi oli aina vaan vinossa korjausyrityksistäni huolimatta, mikä ärsytti minua lähes koko reissun ajan. Jotain vikaa rinkassa näytti olevan symmetrian ja tasapainon suhteen.

Matkalla aloin miettiä tulen tekoa. Minua alkoi huolestuttaa koska muistin että askissa ei luultavasti ole montaakaan tikkua ja että ne olivat jo kerran kastuneita ja huonoja. Käytin tikkuja viimeksi kesällä. Pakatessa tarkistin vain että tulitikku aski oli mukana sekalaisten tarvikkeiden pussissa. Retkelle lähtiessä pakkaamisessa on paljon muistettavaa. Lähes aina jotain puutteita ilmenee tai jotain unohtuu kokonaan. Minun oli heti paikalla tarkistettava asia. Todellakin minulla oli vain neljä huonokuntoista tikkua ja kulunut aski. Se menettelisi vielä kesällä mutta talvella tilanne on jo vakavampi. Illalla saavun Kotajärvelle, jossa on katos ja tulentekopaikka. Sinne oli matkaa vähän alle 5 km. Etsin vielä turhaan katoksen alta olisiko joku jättänyt tai pudottanut sinne tulitikkuja. Käytin ensin kolme huonointa tikkua. Ensimmäisellä lähti lupaavat kipinät, kaksi seuraavaa ei mitään, askin raapaisupinta vain kului. Olin jo alistunut ja luopunut ja valmis yrittämään jotenkin selviytyä yöstä. Paras tikku oli kuitenkin vielä jäljellä. Se leimahtikin kunnolla ja tuohet syttyivät iloisesti. Puhaltelin liekkiä vähitellen suuremmaksi. Mikä helpotus! Hip hei!

Tähden tulivat esiin ja ne näkyivät yhä selkeämmin illan mittaan. Taivaalla tuikki valkoisia ja oransseja tähtiä ja tähtisumuja. Siellä ne ovat päivälläkin säteilemässä vaikka emme niitä huomaa.

Minulla on Retki -15 makuupussi, jonka mukavuusalue on – 5. Talviaikaan en ollut koskaan ennen yöpynyt ulkona. Hanki oli kovaa ja kantavaa ja yöllä huurua nousi suusta. Seuraavana päivänä hiihtäjä kertoi, että pakkasta olisi ollut -6 astetta. Edes tulen ääressä katoksen alla ei ollut koko aikaa tarpeeksi lämmintä ja mukavaa. Aina kun meinasin nukahtaa, alkoi palella koska tuli oli hiipumassa. Puita piti polttaa koko yö. Niitä oli lisättävä vähintään parin tunnin välein. Hain niitä liiteristä pilkkopimeässä. Katoksen ympärillä maa oli jään peitossa, piti varoa liukastumista. En saanut nukuttua koko yönä

Jos viimeinen tikku ei olisi syttynyt edessä olisi ollut vieläkin paljon epämukavampi yö. Olisi pitänyt laittaa kaikki loputkin vaatekappaleet päälle (niitä vielä oli sentään varalla) ja nousta ajoittain keskellä yötä tekemään lämmittäviä hyppelyjä ja kuntoharjoituksia. Onneksi vältyin siltä. Meinasin tehdä pahan virheen. Opetus: talvella retkeillessä tulentekovälineet ovat ehdottoman tärkeät, jopa elintärkeät.

Vihdoin aamu valkeni. Järven toiselta puolelta kuului teerien kujerrusta ja lähistöltä palokärkien huutosarjoja. Myöhemmin näin kaksi sellaista lentävän peräjälkeen. Oloni on unettoman yön jälkeen sumuinen. Päätän lähteä kotiin aiotun puolta pidemmän retken sijaan, eihän minulla ei ole tulitikkuja seuraavaa iltaakaan varten. On epävarmaa jäädä pummaamaan niitä. Toisiin kävijöihin törmää vain harvoin. Vaellan parin kilometrin matkaa kohti lähtöpistettä. Vanhassa metsikössä polun ylitse lentää kookas ruskeankirjava lintu. En ehtinyt tunnistaa sitä. Se olisi voinut olla koppelo, pöllö kuten huuhkaja tai esim. hiirihaukka. Se lensi äänettömästi, siis ei ryminällä kuten kanalinnut yleensä. Uutta lunta oli satanut. Eläinten jäljet näkyivät siinä hyvin selvästi. Huomasin huomattavan isojen, miehen nyrkin kokoisten pyöreiden jälkien jonon. Ne herättivät erämaassa todella kunnioitusta, voisihan itse otus olla lähistöllä vieläkin. Ympärillä ei näkynyt kenkien jälkiä joten koira se tuskin oli. Ensimmäisenä mieleen tulivat ahma ja ilves. Tutkin myöhemmin kotona asiaa jälkikirjasta. Sen perusteella ehdokkaiksi jäivät ilves, susi ja mahdollisesti vielä ahma, joiden jäljet ovat vastaavan kokoiset, noin kymmenensenttiset. Kissa ja koiraeläimillä on neljä varvasta, kuvan jäljissä niitä näyttäisi olevan liikaa. Eläimet astuvat usein omiin jälkiinsä, mikä selittäisi asiaa. Jälkien täsmällinen tunnistaminen ei helppoa. Kahdessa muussa ottamassani kuvassa on mielestäni oravan ja ketun jäljet. En ole täysin tyytyväinen lyhyeksi jääneeseen retkeeni, mutta arvokasta kokemusta ja hyvän opetuksen se ainakin antoi.

Pyhä-Häkki on todellinen helmi keskisessä Suomessa. Kaikista vierailemistani kansallispuistoista se on minulle läheisin ja rakkain, ja tulee varmaankin aina olemaan.