Timo Juhani Viitala

Salamajärven kansallispuisto retki

Heinäkuun lopussa 2016 oli vuorossa retki Salamajärven kansallispuistoon. Se oli minulle tuttu ainoastaan jostain luonto ohjelmasta. Matkustin bussilla Jyväskylästä pohjoiseen Saarijärvelle ja edelleen Perhoon. Sieltä pyöräilin jotain vähän yli kymmenen kilometriä määränpäähän. Hiekkatien varrella matkalla puistoon nevalta kuulin erikoista vihellystä ja näinkin hyvin kaukaa jonkin mustakeltarintaisen kahlaajan. Ääni toi mieleeni jonkin lelun tai puhelimen piipityksen. Vihellys oli myös äärimmäisen yksinäinen ja surumielinen. Tunsin löytäneeni kohtalotoverin. Tuossa vaiheessa en vielä lintua tunnistanut, mutta myöhemmin kun Kapustarinta mainittiin opastaulussa ja näin vielä saman linnun lennossa, osasin yhdistää asiat. Vaikka lintu on yleinen oli se silti minulle aivan uusi laji.

Puistoon minut toivotti tervetulleeksi suuri metsäpeuran kuvataulu. Jätän pyörän Koirasalmen parkkipaikalle ja lähden patikoimaan Koirajärven rantaa myötäilevää äärimmäisen kivistä polkua. Hankalaa kivikkoa jatkui loputtomasti. Kerroinko jo että teen kesällä retket aina paljain jaloin? Kuinkas sitten kävikään, iskin varpaani kiveen niin että veri valui. Jos osuma olisi ollut vähän kovempi, niin reissu olisi päättynyt heti alkumatkasta siihen. Avojaloin kävely (ja juokseminen vielä enemmän) vaatii jonkin verran opettelua enkä vieläkään hallinnut sitä. Opetus: hankalissa tai kivikkoisissa paikoissa jokaiseen askeleeseen pitää tarkasti keskittyä eikä saa ajatella tai tehdä mitään muuta saamaan aikaan. Täytyy kävellä hyvin tietoisesti ja keskittyneesti. Asian oppii kuten aina kantapään kautta tai paremminkin varpaiden kautta. Luonnossa liikkumiseen voi siis yhdistää tietoisen kävelyn ja vieläpä tietoisen läsnäolonkin. Vaihtelevien maastojen jälkeen saavun Pyydyskoskelle telttapaikalle. Siellä oli suuri kota ja nuotiopaikka. Sain olla siellä aivan yksin omassa rauhassani. Yöllä kuulin kaakkurin aavemaisia villejä kirkuvia huutoja ja aamulla näin melko varmasti sellaisen lentävän ylitseni.

Seuraavan päivänä patikoin Koirajoen vartta kunnes edessä oli pitkä, suuri erämainen alue. Se on puiston parhaita osia. Kun huomasin, että puisto päättyi, kävelin yhdystietä sen toiselle laidalle. Kuvasin tien laidan kukissa olevia perhosia. Patikoin puiston toista laitaa Pitkälahdesta Jyrkkäniemelle, missä oli nuotiopaikka. Sain taas olla täysin rauhassa. Järvi oli kartan mukaan Salamajärvi. Se sijaitsi puiston luoteiskulmassa ja oli suurimmaksi osaksi sen ulkopuolella. Aloin onkimaan. Tällä kertaa madot olivat mukana, edellisistä reissuista olin oppinut jotain. Ensin sain pieniä sinttejä, jotka otin kaikki talteen. Sitten tuli kunnon nykäisy. Luulin ensin jyhkeää littanaa kalaa lahnaksi, mutta ilokseni se olikin ahven, isoimpia mitä olen koskaan saanut. Se oli taatusti yli puolikiloinen. Aamupäivällä tapaamani kotiseudulleen retkeilemään palannut kaveri oli kertonut isoista ahvenista. Yksi kala riitti nuotiolla paistettuna pääateriaksi, vaikka söin myös pienet sintit. Seuraava etappi on nuotiopaikka lammen rannalla. Alkaa sataa yhä enemmän. Muutaman sadan metrin päässä on metsänvartijan mökki ja pakenen sinne rankkasadetta. Juutun sinne koko illaksi ja myös yövyn siellä. Seuraavana päivänä ihmettelen mm. jääkauden aikaisia kivipeltoja. Kiersin Sysilammelta lähtevän luontopolun pitkospuita pitkin suolla. Opastaulussa kerrottiin että siellä kasvaa mm. Kaarlen valtikka ja punakämmekkä, mutta en nähnyt niitä. Havaitsin kuitenkin yhden tuntemattoman kasvilajin, joka oli suolla kasvava vedestä nouseva kaunis keltakukkainen kasvi, joka paljastui myöhemmin (muistaakseni) suo orvokiksi. Retken jälkeen tarkistan yleensä aina kaikki uudet lintu ja kasvi lajit luontoportti.fi palvelusta. Sieltä löytyy lintujen äänetkin.
Talsin eteenpäin puiston laitaa. Pitkospuut olivat monesti pois paikoiltaan tai ne vinksuivat sinne ja tänne tosi yllättävästi. Siinä voisi joku loukkaantua. Taisinpa kirjoittaa asiasta palautetta luontokeskukseen. Hirveä pienempien sorkkaeläinten laumojen jälkiä näkyi paikoittain suolla runsaasti, ja ne ovat hyvinkin voineet olla metsäpeuroja, jotka alueella elävät. Kiipeän lintutorniin, josta avautuu vaikuttava näkymä isolle nevalle (Heinkinjärvenneva), jota täplittää pienten suonsilmien mosaiikki. Hämärän takia kuvat ovat vähän turhan tummia. Ensin kuulin kimeän huutosarjan ja sitten myös näin ampuhaukan kaartelemassa suon laidalla. Lintu esiteltiin tornin opastaulussa, joten oli helppoa yhdistää havaintoni siihen. Kauempana suolla taisi olla joutsenia. Kurjen huutoja kuului myös kauempaa kuten myös koko retken aikana eri suunnista. Yövyn laavussa Heinkinjärvellä. Rankkasadetta kestää koko illan.

Olin lähtöpisteessä Koirasalmella. Kaakkuri lensi järven yllä, sillä on helposti tunnistettava kräk kräk lentoääni. Kävin Koirasalmen luontotuvalla ja juttelin puistonhoitajan kanssa. Kiersin vielä Pienen Koirajärven ympäri. Olin menossa Salamanperän luonnonpuistoon, mutta kivikkoinen maasto oli tällä kertaa liikaa. Olin täysin väsyksissä. Jäipä jotain näkemistä ensi kerraksi. Kuljin Ison Koirajärven toista laitaa jonkin matkaa. Otin kuvia.

Seitsemisen kansallispuisto retki

Pyöräilin Seitsemiseen suoraan Helvetinjärven kansallispuistosta. Pitkien matkojen ajaminen pyörällä kohteeseen ja erävaeltaminen eivät sovi erityisen hyvin yhteen, koska pääasiaan eli vaeltamiseen jää rajoitetusti voimia. Mutta kun ei ole autoa (enkä hanki) eikä yleisillä kulkuneuvoilla paikalla pääse, ei jää muita vaihtoehtoja. Yleensä homma toimii hyvin kun menee bussilla niin pitkälle kuin pääsee ja ajaa pyörällä loppumatkan kohteeseen. Seitsemisessä oli luontokeskus mistä sain kartan. Lähdin vaeltamaan tavoitteena lähinnä oleva telttapaikka Kivijärvellä. Vaikka toisin luulisi, kansallispuistoissakaan reittimerkinnät eivät ole aina täysin selkeitä. Ohessa on viesti, jonka lähetin jälkeenpäin luontokeskukseen palautteeksi: ”Palasin pari päivää sitten Seitsemisen kansallispuistosta, jossa olin retkeilemässä ensimmäistä kertaa. Valitettavasti se tuotti kuitenkin pettymyksen huonojen reittimerkintöjen takia. Oletin että näin tunnetussa kohteessa, jossa on luontokeskuskin, olisi myös reitit merkitty selkeästi ja että maastossa voisi kulkea ilman että karttaa pitäisi koko ajan tarkasti tutkia. Ensimmäisenä iltana väsyneenä Helvetinjärven kansallispuistosta pyörällä ajaneena yritin mennä Isolle Kivijärvelle. Luontokeskuksesta saatavan kartan mukaan sinne pitäisi päästä seuraamalla esim. punaisia merkkejä. Lähtöpisteessä oli yksi ainoa viitta Kivijärvelle, sen jälkeen ei ainoatakaan. Sitten punaiset maalimerkitkin loppuivat, oli soita ja pitkospuita ym.. Lopulta en enää tiennyt missä olin. Oletin että olin jotenkin joutunut pois reitiltä kun järveä ei tullut näkyviin. Käännyin takaisin. Ihme kyllä yhdessä risteyskohdassa, missä käännyttiin ns. harjupolulle, punaisia merkkejä oli molempiin suuntiin jonkin matkaa. Kirkaslammilta lähdettäessä ei löytynyt opaskylttiä Kirkkaanlamminkankaalle, joten kävelin risteyskohdan ohi, ja jouduin palaamaan takaisin päin etsimään sitä. Myöhemmin huomasin sellaisen kyltin lojuvan maassa lammen rannalla. Koverosta ei löytynyt kylttiä Koverolammen polulle. Surkea polku piti itse etsiä. Koverolammella ei ollut kylttiä myöskään Kirkaslammelle.” Selitykseksi esitettiin että reittimerkintöjä uusittiin ja että työ oli vielä kesken. Lisäksi kierros oli tarkoitettu kierrettäväksi juuri päinvastaiseen suuntaan mitä itse aloittaessani kuljin. Mielestäni opasteiden pitäisi kyllä aina toimia kulki sitten mihin suuntaan tahansa. Opetus: pitää huomioida myös maastomerkkejä kuten lampia ja muita ja verrata niitä karttaan, jotta voi aina paikantaa itsensä.

Teen muuten retkeni avojaloin. Sain idean katsottuani Selviytyjäkaksikko ohjelmaa. Siten syntyy syvempi luontoyhteys. Silloin aistii herkästi monenlaiset maastot ja kaikki erilaiset pinnat. Paljaat jalat mukautuvat myös hyvin tiiviisti erilaisiin maan muotoihin. Sillä tavalla on useinkin helpompi kävellä kuin kömpelöillä kengillä. Soilla, savessa ja mutakuopissa saa myös ilmaisia jalkahoitoja! Minua nauratti kun eräs tapaamani kaveri valitti sitä kuinka hänen vaellusjalkineensa hiertävät. Meidät on kaikki aivopesty uskomaan, että kesällä metsäpoluilla tai muuten helpossa maastossa kulkemisessa tarvittaisi kengät. Ne ovat täysin tarpeettomat. Myöhemmin syksyllä huomasin ihmeekseni, että kantapäissäni vuosikausia olleet paksut rumat urat tai halkeamat, joiden uskoin jo olevan ikuisia, olivat mielestäni pienentyneet, lähes kadonneet. Samana kesänä olin kulkenut avojaloin muulloinkin, aina kun se oli mahdollista, esimerkiksi kerätessäni lakkoja suolla tai kulkiessani polkuja pitkin. Luonto parantaa. Paluu luontoon ja luonnonmukaisuuteen on avain terveyteen, hyvinvointiin ja tasapainoon.

Päädyin ensimmäiseksi yöksi Kirkaslammen rannalle. Seuraavana päivänä läheisellä suolla harjoittelin perhosten kuvausta pitkästä aikaa. Retkeily on huomattavasti kiinnostavampaa ja kivempaa kameran kanssa kuin ilman. Luontokuvaaminen ja kuvauskohteiden ja kuvauskulmien etsiminen on miellyttävää ja kiintoisaa tekemistä, joka auttaa pitämään mielen valppaana ja keskittyneenä. Jälkeenpäin kuvia on hauskaa katsella ja jakaa toisten kanssa, mistä kiitos olette nyt osallisina. Luonnossa retkeillessä voi tehdä samalla kaikenlaista muutakin kuten vaikkapa opetella tunnistamaan uusia kasveja ja muita eliölajeja, bongailla lintuja yms.. Pienistä sinisiivistä ottamani kuvat eivät onnistuneet johtuen melko varmasti melko alkeellisesta kamerastani tai vääristä asetuksista. Isommista hopeatäplistä kuvat onnistuivat jotenkuten. Poimin lakkoja ja juolukoita. Harjulla näin pohjantikan nakuttelemassa. Sillä ei ollut keltaista väriä päässä, joten se oli naaras. Edellisen kerran näin lajin Sipoonkorvessa kauan sitten. Pienen Seitsemisjoen varrella oli paljon majavien kaatamia ja järsimiä puita. Koveron perinnetilalla ihmettelin vanhaa maatalon tavaraa ja maatalous tavaraa, jota oli pilvin pimein. Seitsemisessä en nähnyt mitään varsinaista aarnimetsää. Sellaisia on esitteen mukaan Multiharjussa ja muutamissa muissa paikoissa. Siellä asti en tällä kertaa käynyt. Puiston halki kulki asfaltoitu autotie, joten ei siellä mitään erämaan rauhaa ollut.

Ongin Koverolammella ja illalla Kirkaslammella käyttäen syöttinä pyydystämiäni hyönteisiä. Ne eivät riittäneet pitkälle. Sain yhden pienen ahvenen. Jäljelle jäänyt karvamato ei enää maistunut kaloille, joten piti lopettaa. Kaivelin kepillä monista paikoista, mutta matoja ei löytynyt. Opetus: jos meinaa kalastaa, madot kannattaa hankkia etukäteen mukaan. Lammella oli aika paljon porukkaa. Paiston ahvenen nuotiolla. Kävin uimassa.

Paluumatkalla pyöräilen pitkän monen tunnin matkan Mänttään. Jatkan bussilla kohti Jyväskylää. Keltinmäestä pyöräilen vielä Säynätsaloon. Poljettuja kilometrejä tuli yhteensä lähes 100 km sille päivälle.

Helventinjärven kansallispuisto retki

Toinen retkeni samana kesänä 2016 suuntautui Helvetinjärven kansallispuistoon. Matkustin bussilla Vilppulaan, mistä jatkoin polkupyörällä melko mukavia teitä Ruovedelle. Poljen Haukanmaalta (ja havaitsen heti pienen haukan) lähtevää pitkää pitkää hiekkatietä kunnes lopulta saavun kansallispuiston alueelle. Patikoin viitan opastamana Luomajärvelle. Koska on jo myöhä ja olen ajomatkasta väsynyt, leiriydyn pienelle niemelle, joka on virallinen telttailualue. Siellä oli paljon porukkaa, joten hyvästä telttapaikasta piti taistella. Pystytän teltan aivan veden rajaan. Käyn uimassa matalassa tummassa mutapohjaisessa järvessä. Helventinjärven kansallispuistoa luonnehtivat maankuoren halkeamien synnyttämät rotkolaaksot ja sellaiseen syntyneet kapeat paikoin jyrkän kallioseinäiset järvet kuten Iso Helvetinjärvi, Pitkä Helvetinjärvi, Luomajärvi ja Kovero.

Aamulla lähden vaeltamaan kohti Helvetinkolua ja Isoa Helvetinjärveä. Huomaan tulleeni tosi villiin paikkaan. Sammankonpoikaset pyörivät jaloissa. Metsä on alkukantaista. Puut taistelevat elintilasta, keloja on runsaasti ja kaatuneita ja osaksi lahonneita kääpien peittämiä puita on sikin sokin joka puolella. Olen aivan eri maailmassa. Saavun perille korkealle kalliolle rakennetulle näköalatasanteelle. Edessä avautuu sanoin kuvaamattoman hieno näkymä alas pitkälle ja kapealle rotkojärvelle (Iso Helvetinjärvi). En saa kauaa olla rauhassa kun paikalle tulee meluava lauma ulkomaalaisia turisteja. Erotan kielistä ainakin japanin ja ranskan. Paikka onkin ollut tunnettu matkailunähtävyys jo 1800-luvulta lähtien. Monet merkittävät suomalaiset kulttuurihenkilöt ovat käyneet ihailemassa paikan maisemia. Heistä voidaan mainita taidemaalari Akseli Gallen-Kallela ja kirjailija J.L. Runeberg. Ensin mainitun maalaukset ainakin henkivät mielestäni paikan tunnelmaa. Helvetinkolu on pitkä, leveä ja tasainen halkeama kalliossa. Kuljen rappusia alas järven rantaan. Siellä on nuorisoseuran 1920-luvulla rakentama päivätupa. On mielenkiintoinen tarina, että paikallinen nuoriso kokoontui sinne aina rukoussunnuntaisin pakoon tanssitonta vapaapäivää.

Puistossa ei ollut mitään sen kattavaa rengasreittiä, joten oli palattava samaa polkua takaisin yli 7 km. Helvetistä itään kierros jäi toiseen kertaan. Kun päivittelin rengasreitin puuttumista, eräs kokenut retkeilijä kehotti minua vapaasti lähtemään omin päin maastoon, mutta ehdottomasti varustautuneena kunnollisella kartalla ja kompassilla. Hyvä ajatus. Aionkin tehdä niin. Siinä ne erätaidot ainakin kehittyisivät. Paljon nähtävää jäi ensi kerraksi. Pakkaan tavarat, poistun puistosta ja lähden polkemaan kohti 50 km päässä sijaitsevaa Seitsemisen kansallispuistoa.

Leivonmäen kansallispuisto retki

Kesän 2016 ensimmäinen isompi retkeni suuntautui heinäkuun alussa Leivonmäen kansallispuistoon. (Aikaisemmin olen käynyt siellä vain pikaisesti kääntymässä). Ajoin sinne tietysti polkupyörällä. Ensimmäinen reissu toista viikkoa aikaisemmin ei edennyt alkua pidemmälle, koska pyörä hajosi heti Muuramen jälkeen. (Ketjut oli vaihdettu korjaamolla ja samalla polkimien kammet, joista toinen ei pysynyt kiinni.) Varusteinani oli vain pieni reppu, ultra light teltta ja kevyt makuupussi. Tällä kertaa Säynätsalosta lähdettyäni ohitin Muuramen ilman ongelmia, pääsin Korpilahdelle ja sitten edessä olikin jo Kärkisten korkea silta upeine näkymineen. Vaarunvuorten luonnonsuojelualueella ei voinut olla käymättä. Kiersin merkityt reitit. (Aikaisemmin olin käynyt siellä pyöräretkelläni vain pikaisesti kääntymässä.) Näin vanhoja metsiä, soita, (Päijänteelle avautuvan) näköalapaikan (jossa opastaulun mukaan kasvaa joku harvinainen vuorimunkki) ja sitten kävin Korospohjassa. Siellä oli jännää lehtometsää moninaisine pensaineen. Opastaulu kertoi, että paikalla kasvaa pähkinäpensas. En tiennyt Suomen luonnossa sellaista olevankaan. En kuitenkaan nähnyt sitä. Luonnosta voi oppia loputtomasti uusia asioita. Lepikoissa ja ruohikoissa kulkiessani tein säännöllisesti punkkitarkastuksia. Onneksi niitä ei löytynyt, onneksi niitä esiintyi vähemmän kuin pelkäsin. (Tuolta kierrokselta en saanut mieleisiäni kuvia).

Parin päiväin reissuun ei tarvitse paljoa evästä varata: vähän ruisleipää (viileillä keleillä juustoa) suklaata ja salmiakkia. Pieni paastokin silloin tällöin tekee hyvää. Kesällä pärjää muuten hienosti luonnon antimilla. Monenlaisia marjoja kuten lakkoja, mustikoita ja juolukoita on joka puolella saatavilla. Tänä kesänä lakkoja onkin ollut poikkeuksellisen paljon. Lisäksi voi kerätä villiyrttejä. Ne hoitavat vatsaa ja terveyttä. Eräretkeilyn filosofia on yksinkertainen: kulkea aistit avoinna jännittävissä maastoissa vapaana, huolettomana ja kenenkään ja minkään tavallisen elämän piiriin kuuluvan häiritsemättä. Elämä yksinkertaistuu ja saavutamme sisäisen harmonian ja sopusoinnun itsemme ja ympäristömme välillä.

Leivonmäen kansallispuisto muodostuu, kuten sain huomata, pääasiassa harjuista ja soista. Puisto jakaantuu kahteen osaan, joiden välissä on Rutajärvi. Saavun perille hyvissä ajoin illalla. Leiriydyn Lintuniemeen. Käyn kiertelemässä Joutsniemessä. Se oli uskomattoman pitkä ja kapea mäntyinen harjuniemi. Se muistutti tosiaan kuin joutsenen pitkää kaulaa. Myöhemmin luin joistain esitteestä, että nimitys viittaakin jouseen. Alueella on ollut kivikautista asutusta. Juomavesi alkoi olla lopussa, koska saapuessani en löytänyt vedentäyttöpaikkaa. Nuotiopaikalla oli vain iso ruosteinen ämpäri. Siinä keitetty vesi maistui äärimmäisen pahalta. Opetus: pidemmälle retkelle ota mukaan oma kattila. Leiripaikalla kevyt tuuli puhalteli mukavasti järveltä läpi yön. Ohut makuualusta oli epämukava. Sain toisen opetuksen: paksu kunnollinen makuualusta on tarpeellinen.

Puistossa on valittavaksi monenlaisia selkeästi merkittyjä reittejä kuten harjunkierros ja mäyränkierros. Kokeilin siellä ollessani vähän kaikkia. Aamulla lähdin vaeltamaan jonnekin Mäyrälammen suuntaan ohittaen harjuja ja soita. Suon laidalla havaitsen jonkun ison petolinnun lähtevän puusta raskain siiveniskuin. Taivas alkoi tummua ja sitten iskivät rankkasateet. Laavua tai kotaa ei ollut missään lähistöllä. Hain suojaa tiheän kuusen alta. Tuntui että koko retki oli vaarassa loppua siihen, vaikka en ollut nähnyt vielä paljoakaan. Mukanani ei ollut sadeasua eikä repulle ollut sadesuojaa. Siinä taas opetuksia harrastelija retkeilijälle. Sade taukosi lopulta ja sinistä taivastakin alkoi näkyä. Luulin ensin isoja monttuja ihmisen tekemiksi, mutta opastaulun mukaan ne olivat jääkauden aikaisia suppia. Pyöräilin puiston toiseen osaan Kirveslammelle. Kuljeskelen merkittyjä reittejä sinne ja tänne. Opasteessa kerrottiin, että hämärän aikaan alueella voi kuulla ja nähdä kehrääjän. Taivas oli synkeä. Alkoi yhä enemmän hämärtää. Valo riitti juuri ja juuri kuvaamiseen kamerallani. Tulen isolle suolle, joka on Haapasuo. Pitkospuita on helppoa talsia. Siellä on kiellettyä liikkua merkittyjen reittien ulkopuolella lintujen pesimäaikaan. Tornista oli hyvät näköalat. Vielä vähän matkaa ja kierros puistossa on ohi. Jäi vielä näkemistä seuraavaksikin kerraksi. Lähden polkemaan takaisin kohti Jyväskylää.

Keskustelu 3

Allekirjoittaneen keskusteluja pääasiassa selvänäköisyydestä sitä harjoittavan ihmisen kanssa.

TIMO Voitko kertoa mitä on selvänäkö? Suhtaudun asiaan skeptisesti. Voiko se olla mitään muuta kuin asioiden selkeää tiedostamista ja ymmärtämistä? Miksi pitää mystifioida ja uskotella että on olemassa jokin erityinen mystinen selvänäkökyky? (tietysti esim. monet teosofiset kirjat on täynnä sitä). Haluan nyt vain haastaa sut keskusteluun. Eikö ihmisiä voi parhaiten auttaa siten että heidät opetetaan kohtamaan todellisuus eikä pakenemaan harhakuvitelmiin?

NB Itse uskon, että selvänäkö ei ole yliluonnollinen mystinen kyky, vaan asia, joka on meissä kaikissa. En usko, että olisi olemassa sellaista asiaa, joka olisi yliluonnollinen. Minusta selvänäkö on sitä, että ihminen on hirmuisen virittynyt näkemään, kokemaan, kuulemaan asioita jopa alitajunnan alueelta. Se että näkee ja kokee asioita alitajunnan alueelta ei minulle ole mystistä. Minulle kuitenkin selvänäkö on myös jotain, mitä en osaa selittää. Se, että minä vajavaisena ihmisenä en osaa sitä selittää, ei mielestäni tee siitä ihmeellistä. En osaa selittää sen kummemmin kvanttifysiikkaakaan tai monia muitakaan asioita. Uskon, että tiede ei oikeasti tiedä, kuin pienen pienen muru hitusen siitä, mitä on. On paljon mm. valon taajuuksia, äänen taajuuksia ja monia muita asioita, jotka ovat varmasti ainakin ihmisen aistien ulkopuolella. Ainakin tietoisten aistien. Mutta se ei tee niistä olematonta eikä sen liiemmälti mystistä. Näin lyhyesti tahdon sanoa, että minulle selvänäkö kyky ei ole sen kummempi asia kuin ylipäätään näkeminen tai kuuleminen ovat. Aisti siinä missä muutkin. Moni ihminen vain ei sitä osaa- tai uskalla käyttää. Se, mitä minä taas olen nähnyt ja kuullut ”selvätietoisesti”, on ihan oma juttu. Ei siinäkään varmasti mitään mystistä ole.
Minulle ei henkilökohtaisesti ole pettymys se hetki, kun aurat, chakrat ja selvätietoisuus pystytään tieteellisesti selittämään. Minulle se tarkoittaa sitä, että asiat viimein on todistettu olemassa oleviksi. En etsi elämääni mitään mystistä. Selitän sen jopa liian tylsästi niille, jotka tahtovat nähdä asiassa jotain yliluonnollista. Enkelit, mestarit, henkioppaat. Heitä olen tuntenut ja nähnyt ihan lapsesta saakka. Sinällään ne ovat vain nimiä erilaisille värähtelyille, mutta johdatustakin sieltä on tullut. En kylläkään usko siihen, että hekään mitään yliluonnollista porukkaa olisivat. Vain ihmisen alemmille aisteille tavoittamattomissa. Silti ihan tosia olentoja. Eläviä kuten mekin.

TIMO Erilaisia energioiden värähtelyjä kokee varmasti jokainen, mutta erityisesti henkisesti herkät tai henkisellä tiellä olevat voivat kokea niitä laajan skaalan. Eikö sekin ole mystifiointia kutsua näitä luonnollisia asioita enkeleiksi, mestareiksi tai henkioppaiksi? Ovatko nämä värähtelyt ja energiat siis jotain ihmisen kaltaisia persoonallisuuksia? Eivät ainakaan minulle. Ja mitä on tuo opastus näkymättömästä maailmasta? Jyrkästi ilmaisten minulle sellaista ei ole. Ainakaan tuo opastus ei ohjaa mihinkään konkreettisiin asioihin, vaan ainoastaan etsimään ilmaisua (esim luovuudessa) henkiselle voimalle ja inspiraatiolle. Ihminen on tuomittu vapauteensa.

NB Esitän sinulle vastakysymyksen vielä. Miten sinä selität esimerkiksi sen, että minulle soittaa henkilö, jonka kanssa puhun puhelimessa aivan elämäni ensimmäistä kertaa. Mistä se sinun mielestäsi johtuu, että osaan vaikkapa kuvailla hänen lapsensa mieliharrastuksen jo muutaman hullun minuutin jälkeen ja vaikkapa jotain selkeitä yksityiskohtia siitä ilman, että olemme ensin sanallakaan sivuttaneet asiaa? Ja onko se harhaa, jos vaikka ihminen on kysynyt minulta, miten hän voisi tukea lastaan parhaalla tavalla ja minulle tämä kuva avautuu eteeni? Millä nimillä sinä kutsut näitä asioita?
En itse ennusta, mutta tunnen asiat ja esimerkiksi toisen ihmisen kivut kehossani. Esimerkiksi joku aika sitten minulle soitti ihminen joka kyseli aivan muita asioita puhelussa. Koko ajan minulla oli kipu oikeassa kyljessä ja lopulta sanoin hänelle, että hänellä on sappi kipua. Henkilö vahvisti tämän asian, että näin on. Sappi oli leikatu vastikään. Minulle tässä on takana ykseys, yhteinen kollektiivinen tietoisuus ja se, että emme ole erillisiä. Minulle tämä on selväaistimista tai nimitän sitä niin. Ennustaja en ole enkä ennustajaksi ala, vaikka näenkin asioita ennalta joskus unissa
ja päivätietoisuudessa.

TIMO Tähän sanoisin, että esim. lapsen harrastuksen ”tietäminen” voi olla vain oikeaan osunut arvaus. Ihmisen sairaudet voi aavistaa esim. puhelimessa äänen ja pienten äänenpainojen perustella. Niistä voi saada vaikutelman, että henkilö kokee kipua jossain määrätyssä paikassa kehoa. Ensimmäiseen viestiisi viitaten sanoisin, että tavallinen tietoisuus on täynnä ns. alitajunnasta, muistista ja menneestä kokemuksesta tulevaa tietoa, jonka yhdistämme salamannopeasti nykyisen elämän tulkintaan. Erilaisia aavistuksia ja tuntemuksia on monenlaisia, useimmat ovat vain subjektiivisia tuntemuksia, joilla ei ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä. Joskus jotkut niistä sattuvat osumaan oikeaan.

NB tuo on totta, että lapsen harrastuksen tietäminen voi olla osuva arvaus, mutta jos niitä ”arvauksia” on tosi paljon ja usein, ei voi syyttää sattumaa enää. Minulle taas on itsestään selvää, että maailmankaikkeudessa on muutakin elämää kuin me ja hyvin paljon siitä on sellaista, mitä emme voi nähdä. Perustan sen loogiseen päätelmään ja omaan kokemukseen sekä niihin kokemuksiin, joita olen saanut kohdata tässä työssä. Minusta siinä ei kuitenkaan ole mitään mystistä. Et ilmeisestikään usko sieluun tai kuoleman jälkeiseen elämään? Onko sinulle tietoisuus vain aivoissa tapahtuva reaktio? Mihin perustat omat ajatukset, ettei ole olemassa elämää, jota ihmisen silmä ei voi havaita? Puhuvatko ne ihmiset valheita, jotka ovat esimerkiksi todistaneet tilanteita, missä esineet liikkuvat itsestään? Itselläni on omin silmin havaittuja kokemuksia tällaisesta.

TIMO Me ollaan kaikki yksilöitä ja me olemme kiinnostuneet eri asioista ja kiinnitämme huomiota erilaisiin asioihin. Näkymätön todellisuus on varmasti olemassa, mutta millainen se on, siitä on eri näkemyksiä. Ovathan ajatuksemmekin näkymättömiä toisille. Sieluun uskon. Luin muuten juuri Aristoteleen kirjoitusta Sielusta. Kuoleman jälkeisestä elämästä ei ole tietoa. Uskon asiat ei tällä hetkellä kiinnosta minua. Siihen mikä on tietoisuus ei ole mitään yksinkertaista vastausta. Usein oudoillekin ilmiöille on olemassa luonnollinen selitys.

BN Niin minäkin ajattelen, että kaikki tapahtumat, oudotkin voi selittää luonnollisella tavalla, mutta ajattelen myös, että luonnolliseen kuuluu hurjan paljon ilmiöitä, joista emme tiedä vielä mitään.
Suhteeni tieteeseen on, että luen paljon mm. tieteeseen ja tutkimukseen liittyviä lehtiä, mutta ajattelen kuitenkin, että tiede kulkee ihan pikkuvauvan vaipoissa vielä. Se on totta, että jokainen meistä ajattelee eri tavalla ja siihen on oikeus. Kunnioitan eri ajatuksia, enkä missään nimessä tahdo sanoa, että joku ajattelee oikein ja toinen väärin. Minulle minun maailma on oikea ja jollekulle on joku toinen. Tärkeää kaiketi on, että valitsee ja löytää oman kantansa, vaikka ei siinäkään mitään pahaa ole, jos ei tiedä, mitä ajattelisi.

TIMO Olen samaa mieltä kanssasi että se tiede mistä useimmiten kuulemme, ei tavoita maailman kaikkia puolia. Uusia avauksia tehdään kuitenkin koko ajan. Tieteitä on kuitenkin monia, esim. luonnontieteet ja ihmistieteet. Jos psyyke ja mieli ja tajunta kiinnostavat, oivallisia kirjoja on riittävästi.
Miten siis määrittelisit tietoisuuden? Itse joskus kuvittelin että ymmärsin mitä se tarkoittaa. Kun aloin asiaa tutkia ja pohtia, siitä tuli aika monisyinen kysymys. Se että ei tiedä mitä ajattelisi, mielestäni se on tila, josta todellinen viisaus voi syntyä.

BN En pysty yhdellä tai kahdella lauseella määrittelemään, mitä tarkoitan tietoisuudella. Minulle koko elämäni on ollut sen määrittelemistä, että mitä tietoisuus on, kuka tiedostaa… Tarkoitin tuolla, ”tiedän, mitä ajattelen tietoisuudesta”, sitä, että minulle tärkeää on löytää vastaukset itsestäni. En yleensäkään lue kirjoja tai tekstejä juurikaan silloin, kun tahdon tietää, mitä jokin on. Etsin vastausta sisimmästäni ja kun pääsen johonkin tulokseen, niin sitten saatan peilata asiaa pätkittäin toisten ajatuksiin. Minulle ei ole väliä, ajattelenko toisin, kuin valtavirta, vaan se, että asia tuntuu minun sydämessäni oikealta. No tämä on vähän radikaalisti sanottu. Kyllä minä lakia noudatan jne.. Ylipäätään uskon, että sydämessään jokainen tuntee hyvyyteen pyrkivät asiat oikeiksi. Nyt tietysti voisit kysyä, mitä on hyvyys. Tarkoitan sillä elämää ylläpitävää toimintaa. Mutta ei minusta elämän tuhoaminenkaan ole paha asia. En usko hyvään ja pahaan. Nyt tämä meni jo ajatuksen virta kirjoittamiseksi, omaksi pohdinnaksi.
Vaikka sanat ovat rajallisia, yritän edes vähän hahmottaa, mitä tietoisuus on. Käsitän tietoisuudella sitä pientä pistettä, ydintä, joka tiedostaa, mitä on. Mitä se piste ja ydin on ja mistä se koostuu… se on elämäni mittainen pitkän pitkä tarina. Ja lopulta olen myös kokenut senkin, että tuo pieni piste, jota tietoisuudeksi kutsun, on harhaa. Sitäkään ei ole, on vain jumalan mieli ja yksi elämä joka elää itseään meidän kautta.

Vuodelta 2011