Katkelmia sisäiseltä tieltä 6

 

Teosofi  2 1992

Ihmisessä asuu luontaisesti pyrkimys kehittyä henkisesti kuten myös itsensä ylittämisen pyrkimys.

Maan kamaralla tukevasti kävelevä ja viitta aistiaan käyttävä ihminen on vasta puoli ihmistä. Toinen puoli hänestä asuu näkymättömissä ja se on takuuna tulevaisuuden täydestä ihmisyydestä.

Valaistumisen ihanne antaa elämälle suuren ja vaativan päämäärän. Se asettaa yksilön suhteeseen hänen mahdollisuuksiensa kanssa.

Syvimmältään elämässä vaikuttaa vain yksi päätavoite ja johtomotiivi: tarve, pyrkimys lähestyä Jumalaa, so. kasvu ja kehitys.

Kun riisumme itsestämme pois kaiken turhan ja epäoleellisen koristelun, tulemme tietoiseksi elämämme syvimmästä perussävelestä, joka on nousu kohti henkisiä korkeuksia. Se tulee yhä syveneväksi kutsumukseksi ja lopulta ainoaksi saavuttamisen arvoiseksi asiaksi elämässä.

Jooga merkitsee tietoista yhteydenottoa yliaistillisen maailman voimiin, se on yritys, toive, kehityksen nopeuttamisesta.

Kun tapa, tottumus ja sidonnaisuus ylitetään, siitä avautuu äärettömyys, jonka vaikutuksia ei voi tietää eikä tuntea etukäteen.

Parhaimmillaan meditaation tuloksena on eräänlainen kirkas pyyteettömyys ja tunteettomuus. Kun egon erilliset energiat asteittain hellittävät, seurauksena on rauha ja tasapaino. Kaikki epäilyt ahdistukset ja pelot karsiutuvat lopulta pois. Kun oppilas on riittävästi universalisoinut itseään, erillinen itse ja sen erilliset tunteet ja reaktiot katoavat kokonaan ja sen tilalle tulee jumalallisen tahdon ja rakkauden voima.

Kun ihminen vakavasti astuu henkiselle polulle, kaikki menneisyydestä muotoutuneet taipumuksemme ja tottumuksemme asettuvat silloin tiellemme. Ne ovat kuin osaminuuksia, jotka koettavat jälleen voittaa meidät puolelleen ja jotka estävät meitä olemasta sitä mitä me todellisuudessa olemme.

Tiemme alussa toteutuu paradoksi, mitä puhtaampia haluamme olla ja mitä nopeammin kehittyä, sitä enemmän paljastuu myös pimeä ja kehittymätön puolemme. Epäpuhtauksien piilevät ja hienommat muodot tulevat silloin esiin.

Itsekkyys ja erillisyys johtuvat pelosta, pelko ja antaumuksen puute johtuvat taas siitä, että emme ole vielä riittävästi puhdistuneet. Jumalan armo on kuitenkin voimakkaampi kuin mitkään esteet. Ihmisen ponnistelun ja tahdonvoiman puoleensa vetämänä se työskentelee jatkuvasti.

Usko on silta, jonka avulla muutamme tietämättömyyden tiedoksi.

Meidän on vaalittava uskoamme kuin kynttilänliekkiä, sillä jos se sammuisi, kukaan toinen ei voisi polkuamme valaista.

Silloin kun uskoamme koetellaan, meidän on pidettävä sisäisyydestämme kiinni kuin henkemme edestä. Meidän on silloin terävöitettävä arvostelukykyämme ja asetuttava laumamielipidettä vastaan. Joukot nielevät aina ihmisen sisäisen, persoonallisen totuudentunnon.

Ihmiselle hänen sisäinen elämänsä on vielä osittain vieras manner. Tämä johtuu siitä, että olemme olleet pääasiassa ulospäin suuntautuneita olentoja. Henkiselle polulle astuttaessa täytyy kuitenkin sisäisen elämän nousta etualalle.

Henkinen ihminen työskentelee aina sisältä ulospäin, hän pyrkii sisäisestä tietoisuuden kohottamisesta ulkoisen toiminnan parantamiseen. Korkeampi tietoisuus tuo mukanaan jalomman käytännön.

Mystinen polku herättää salaperäisyydellään kunnioitusta. Ovatko polun vaiheet ja lopputulos kaikille etsijöille samat, vai määrääkö persoonallisuutemme, mitä sen varrella kohtaamme ja mihin lopulta päädymme? Eivätkö etsijät syvällä sisimmässään pyri omaan totuuteensa, jonka he voivat käsittää ja jonka he tuntevat kaikkein läheisimmäksi? Voiko tuollainen persoonallinen viettymys olla samalla myös objektiivinen totuus? Ehkäpä korkeammalla tasolla kaikki yksilölliset polut yhtyvät ja niistä tulee yksi korkeamman henkisen kehityksen polku.

Kaikki järjestelmälliset esitykset todellisuudesta ovat vain suhteellisia, suuntaa antavia, viitteitä.

Maailma on ihmisille aina uusi. Mitä korkeammalle hän kehittyy, sitä rikkaammaksi muuttuu myös todellisuus.

Sekä menneisyys että tulevaisuus sisältyvät nykyhetkeen. Tulevaisuus asuu tässä hetkessä ikäänkuin ituna, sen jatkuvuutena mitä me perimmältään olemme ja mitä aina olemme olleet.

Yhteys menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden välillä syntyy sielumme syvimmästä jatkuvuudesta, joka on kaikkia elämän pintailmiöitä ja satunnaisuuksia voimakkaampi.

Filosofia on perustunut suureksi osaksi siihen, että yritetään todistaa jonkin sellaisen olemassaoloa, jota ei tavallisesti voida nähdä eikä kokea, ideoiden, sielun, yliaistillisen todellisuuden, Jumalan, kehityksen, täydellistymisen. Se on ollut sellaisen todistelemista, jonka usein olemme vain aavistaneet ja jota olemme toivoneet, mutta josta meillä ei ole ollut täydellistä varmuutta. Tämän vuoksi se on ollut myös tuonpuoleisen filosofiaa, etääntymistä annetusta ja koetusta ja niiden taakse menemistä. Mutta uudella aikakaudella, jonne olemme saapumassa, tuohon salattuun tuonpuoleiseen olisi astuttava myös todellisuudessa, ei vain ajatuksissa ja unelmissa. Ei enää hypoteeseja, rasittavia päätelmiä ja todisteluketjuja, vaan sielun ovien avaaminen! Tämän jälkeen kaikki teoretisointi olisi turhaa. Se olisi samaa kuin todistelisi, että puut ja metsän linnut ovat olemassa.

Järki ei yksistään ole todellisuudentajun, ei edes totuudellisuuden ja objektiivisuuden lähde. On olemassa kokonaisvaltainen henkinen aisti, joka syttyy ihmisessä hänen tiedostaessaan jumalallisen luontonsa. Kaiken tiedon ja kasvatuksen tulisikin pyrkiä tuon sisäsyntyisen todellisuudentajun kehittämiseen ja herättämiseen. Ainoastaan koko ihmisolemuksen ja sen intuitiivisen olemisen, ei yksin järjen kehittyminen, voi johtaa elämän perimmäisten arvojen ja totuuksien tiedostamiseen.

Pakolla, voimalla, fanaattisuudella ei voida koskaan saada aikaan korkealaatuista tulosta. Vain kapea-alainen mieli toimii käyttäen voimaa, sen tähden se juuri pysyykin rajoitettuna ja päämääräänsä naulittuna, sokeana elämän koko rikkaudelle.

Henkinen kasvu on jotain muuta kuin voimankäyttöä tai korkeiden päämäärien tavoittelemista. Se on luonnollista ja herkkää tapahtumista, joka vaatii aikaa ja tilaa.

Kun saavutamme yhteyden sisäiseen jumaluuteemme, voimme nostaa tajuntamme kurjasta maallisesta värähtelystä hengellisen ilon ja vapauden tilaan ja muuttaa maallisen ja katoavan luontomme katoamattomaksi jumalalliseksi luonnoksi.

Meillä on mahdollisuus nousta kahlitsevien sokeiden alitajuisten voimien yläpuolelle ja tehdä itsemme valmiiksi, kokonaiseksi, täydeksi ihmiseksi.

Ihmisen kiirastulena on kulkea vapautensa äärirajoille ja todeta sen pohjattomuus ja musertavuus. Lääke rajoittamattomaan individualistiseen vapauteen on elämän henkisen tarkoituksen oivaltaminen.

Maailmaa ja sen iloja antaumuksellisesti rakastava ihminen on maailman antimista ja nautinnoista liian riippuvainen, jotta hän voisi kasvaa sisäisesti vahvaksi. Itseään kieltävä, askeettinen tyyppi taas ei osaa olla luonnollinen eikä hymyillä aidosti. Parasta pysyä keskitiellä.

Rakkautta ja myötätuntoa voi olla vain itsensä ja elämän myöntävässä ihmisessä, joka tuntee ja ymmärtää maailman ilot ja surut, ei joidenkin jäykkien moraalisten sääntöjen ja periaatteiden mukaisesti elävässä yksilössä. Rakkaus on myötäiloa ja myötätunnetta, sitä ei voi olla silloin, kun ihminen toimii velvollisuudesta, tottelevaisuudesta tai pelosta.

Todellisuus itsessään on kaiken arvostelun ja tuomitsemisen ulkopuolella. Ristiriidat ja epäharmonia eivät niinkään kuulu maailmaan, vaan ne asuvat ihmisessä itsessään. Kun sisäinen epäharmonia voitetaan, maailma paljastaa parhaat puolensa ja siitä tulee hyvä paikka elää.

Kiintymys samoin kuin torjunta sitoo aina mielen energiaa, jolloin sen on mahdotonta nähdä asioita sellaisina kuten ne ovat.

Siellä missä on kiintymystä, on aina myös takertumista menneeseen, mikä estää elämän luovan liikkeen.

Kiintyä voimme loppujen lopuksi vain siihen, millä on muoto, ja tämä tapahtuu mielikuviemme välityksellä. Sen, mikä on todellista ja elävää muodon ja mielikuvien takana, voi tavoittaa vain kiintymätön mieli.

Kiintymättömyyteen sisältyy aina myös pyyteettömyys.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *